sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Palapelin paloja

Tiedättekö sen tunteen kun palat loksahtelevat paikoilleen? Asian ei tarvitse olla edes iso, mutta fiilis on suuri kun kuuluu se "naks" ja edes se yksi pala on taas kasassa.

Toisaaltahan niillä paloilla ei ole merkitystä, koska ratsastus on ikuista oppimista, etkä koskaan osaa tarpeeksi.

31.7.2016, kuva Veera Schütt
Mutta toisaalta, ilman niitä naksahtelevia paloja et osaisi sitäkään vähää ja ilman niitä oivalluksia, et osaisi niitä asioita mitä juuri nyt osaat. Eikö?

Niillä oivalluksilla on siis oma merkityksensä. Vaikkei se olisikaan iso oivallus, voi pieni asia olla osa suurta kokonaisuutta!

Itse en tänään oivaltanut mitään uutta, mutta tunsin onnistuneeni.

Tunsin onnistuneeni ensimmäistä kertaa Tiikerin kanssa tämän parin viikon aikana.
Ja ei, hevonen ei kulkenut mitenkään erityisen kauniisti (tai kauniisti lainkaan :D) tai tehnyt mitään ihmeellistä, mutta se teki kiltisti ja laukkakin sujui ihan kivasti vaikeampaan suuntaan, ja se ylipäätään nousi.

Teimme vain pohkeenväistöä ja menimme askellajit läpi, mutta jostain se hyvä fiilis tuli.. 

...ehkä se oli se kaiken kokonaisuus, sillä olin äärettömän ylpeä Tiikeristä, koska se nousi kuljetusautoon hienosti. Se matkusti kiltisti. Se käyttäytti hienosti vieraassa paikassa. Se oli ensimmäistä kertaa maneesissa ja sade ropisi kattoon ja se osasi käyttäytyä. Ennen kaikkea se ravaili ja laukkaili aivan tamman vierestä, joka tuli maneesiin, eikä sanonut sanaakaan. Tiikeri yllätti valmentajankin olemalla ori :)

Tunnen ääretöntä ylpeyttä, enkä ole edes varma, olenko ylpeä hevosesta itsestäni vai meistä yhdessä, mutta sen tiedän, että nämä onnistumiset ovat se, joka motivoi eteenpäin ja innostaa harrastamaan!

Tästä on siis hyvä jatkaa leuka rinnassa kohti uusia pettymyksiä ja odottaa uusia onnistumisia!

ensimmäinen valmennustunti 31.7.2016
kuva Veera Schütt

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Toimintaa kentänpohjalta

Jelle ja Kaisla 2v
Olen monesti ihmetellyt monien hevosharrastusta. Miksikö? 
Tuntuu että nykyään monelle hevonen on vain ratsastamista, vaikka todellisuudessa se on paljon kaikkea muutakin.

Joskus vuosia sitten eräs tallikaverini ihmetteli kun tulin tallille, vaikka hevoseni ontui ja oli saikulla. Hänelle oli ihan vierasta, että joku tulee tallille, vaikkei edes ratsasta.
Silloin jo iski vasten kasvoja, siis mitä, tätäkö tämä oikeasti on? 

Ystäväni kertoi, ettei hänen kavereissaan ole ketään muuta, joka kävisi tallilla ihan vain siksi, että harjaisi hevosen tai tekisi sen kanssa muuta kuin ratsastaisi.

Kiitän luojaa siitä, että onneksi minulla on ystäviä ja tuttuja, jotka tekevät hevosen kanssa muutakin kuin ratsastavat, mutta silti, valitettavasti liian paljon törmää näihinkin jotka vain käytännössä ratsastavat. (Eikä tässä päästä edes vielä siihen, että liian usein ne hevoset ratsastetaan ilman kunnollisia alku- ja loppukäyntejä!)

Toki, on jokaisen oma asia, mitä sen hevosen kanssa tekee, mutta onhan sen hevosen toimittava myös maastakäsin, kai? Luulisin niin?

Hyvin koulutetun hevosen voi myös hetkellisesti säilyttää
rivitalon takapihalla tarpeen vaatiessa. 1.11.2015.
Edellisen hevoseni, Jellen kanssa maastakäsin työskentely oli kuin toinen harrastus. Osittain siihen vaikuttaa toki se, että kuntoutin Jelleä useamman vuoden, joten maastakäsin tehtiin paljon. Mutta maastakäsin työskentely on mielestäni hevosten kanssa se perusta: jos hevonen toimii maastakäsin, luottaa sinuun, tottelee ja ennen kaikkea kunnioittaa, se on jo puoli voittoa kun nouset selkään!

Ja kukapa ei haluaisi, että hevonen toimii, teet sen kanssa mitä vain?

Minä ainakin nautin siitä, kun hevonen kulkee irti vierellä ja perässä, ei rynni eikä kiirehdi edelle. Se pysähtyy kun sinäkin pysähdyt. Ihan näin esimerkkinä...



Yksinkertaista eikö totta?
Vastaisin että ei. 

En siksi, etteikö omat hevoseni olisi oppineet kulkemaan niin, vaan sen perusteella mitä olen seurannut monia muita hevosiensa kanssa. Tai jopa tallintekijöitä, jotka kuitenkin kuljettavat päivittäin hevosia tallista tarhaan ja takaisin.

Voisin kuvitella, itsekin talleja tehneenä, että kun heti kuljettaa hevosen niin, että se kulkee kuten haluat, se helpottaisi työtä jatkossakin eikä tarvitsisi joka kerta tuskailla että hevonen rynnii, sillä on kiire tarhaan tai joudut pelkäämään, että sormesi katkeaa kun hevonen hyppii jo pystyyn, ennen kuin ehdit irroittamaan siitä tarhaan päästyäsi.

Ehkä olen vain hieman yksinkertainen, kun talleja tehdessä olen pysähtynyt tallin ja tarhan välissä vaikka sen 20krt (matka tarhaan ehkä sen 10m) jos tilanne sen vaatii ja usein jo muutaman kerran jälkeen hevonen oppii, että kuinka kuljetaan fiksusti sinne tarhaan MINUN kanssani. Koska eihän se sitten seuraavaa kunnioita, jos ei seuraavakin tekijä vaadi sitä kunnioitusta. Ja tadaa, minulla ainakin parempi fiilis kun ei tarvitse hermostua joka kerta ja joka hevosen kohdalla kun viitsii tehdä kerralla säännöt selväksi hevosellekin!

Suoritin Jellen kanssa toukokuun lopulla, noin viikkoa ennen Jellen lopetusta, maastakäsittelymerkin ja teimme myös samalla yhden kisaradan. Sain jopa mieheni osallistumaan kisojen ulkopuolella olevaan "äijäluokkaan". 

 Kerrankin voin ylpeänä todeta, että voitimme omat luokkamme. Eihän ne vaikeita ollut, ihan perusjuttuja: käynti, ravi, siirtymisiä, teitä, pysähdyksiä ja peruutuksia. 

Asia, mistä voin siinä olla ylpeä ja minkä pistin kisoissa merkille: meillä Jelle kulki vierellä, teki kaikki merkeistä ja eleistä, seurasi mitä teimme, mutta ennen kaikkea tuo, että meillä ohjat roikkuivat löysänä ja hevoseen vaikutettiin oikeasti elein eikä ohjin.

Seurasin muiden työskentelyä ja liki kaikki pitivät hevosen ohjista kiinni siten, että ulkokädessä oli ohjien pää ja sisäkädellä pidettiin liki turvan alta kiinni. Eli kuten hevosta ratsastuskouluissa opetetaan taluttamaan. Ja ei, se ei ole paha asia sikäli, mutta jos pysähdykset tapahtuvat niin, että hevonen pysähtyy vain siksi kun ohjat kiristyvät tai peruutetaan jos ohjista vedetään taakse päin, eikä niin, että hevonen seuraa mitä taluttajansa tekee. Hevosen kanssa siis työskenneltiin "tiukoin ohjin ja kovin käsin", jos jotenkin yhtään tyhmemmin voisi asiaa ilmaista.
Minusta tuo on surullista ja siihen maastakäsin työskentelyyn pitäisi jokaisen käyttää enemmän aikaa, jotta hevonen toimii myös maastakäsin.

Jelle ja Kaisla 1v
Mihin on kadonnut tällainen perus hevosmiestaito käsitellä hevosia?

Etsitään hoitohevosta -ilmoituksissakin jo luetellaan miten hyvin osataan ratsastaa ja kuinka korkeaa estettä hypätään.. minun ollessani pieni heppatyttö, hoitohevosta harjattiin, rapsuteltiin, paijattiin, putsattiin varusteita ja jos joskus ja jouluna pääsi ilmaiseksi ratsastamaan, oli se vain lähinnä lottovoitto, joka sai hymyn korviin ainakin seuraavaksi kuukaudeksi!


Jos hevonen on pitkällä sairaslomalla, maastakäsin hyvin käyttäytyvä ja totteleva hevonen antaa niin paljon uusia mahdollisuuksia tehdä silloinkin asioita kuin se, että se hevonen seisoo yksin karsinassa tai tarhassa tekemättä mitään sen koko sairaslomansa ja oletettavasti on myös ihan sekopää sen jälkeen, koska ei ole saanut edes sitä aivopähkinää purtavaksi.

Jelle ja Kaisla 2,5v
Pitäähän se hevosenkin mielen virkeänä, kun se saa erilaisia tehtäviä, myös sieltä maastakäsin. Eikä niiden tarvitse olla perusasioita kummempia, en minäkään Tiikeristä mitään sirkushevosta meinannut tehdä, vaan saada siitä peruskivan harrastehepan, joka kunnioittaa minua, olin sitten kentän pohjalla tai selässä ;)

Jos hevosta käsittelee paljon myös maastakäsin, voi se antaa oikeasti paljon mahdollisuuksia erilaisiin asioihin. Meillä Jellen kanssa, vuosien työn jälkeen, se mahdollisti sen, että tyttäremme esimerkiksi juoksutti Jelleä yksin ekaa kertaa 2,5-vuotiaana. Noin vuoden iässä hän talutti hevosta yksin jne. 

Toki tulee muistaa, että hevoset ovat yksilöitä, mutta uskallan väittää, ettei hevosista kuitenkaan suurin osa voi täysmulkkujakaan olla ;)

Haastankin teidät kaikki käsittelemään hevosianne enemmän maastakäsin.
Työskentely ja harrastaminen niiden kanssa on sen jälkeen aivan varmasti paljon rennompaa ja mukavampaa!



perjantai 22. heinäkuuta 2016

Yhden hevosen ratsastaja vai taidon puutetta?

Olen aina sanonut, että olen yhden hevosen ihminen. Ratsastustunneilla menin aina vakiratsulla ja jos en sitä saanut, olin kiukkuinen, joskus jopa oikeasti vihainen.

Olen monesti miettinyt, miten kukaan on kuin kotonaan hevosen kuin hevosen selässä. Minulle se on ihan vierasta.

Kun istun uuden hevosen selkään, en tiedä yhtään millainen se on tai miten se toimii, siis oikeasti. Kyllähän sitä aina tulee kysyttyä muilta millainen on, mutta eihän se ole koko totuus.
Minun kanssani hevonen voi olla ihan muuta, kun tuon kaverin alla. 

Kemioistahan se on kiinni. Kemioiden jälkeen vasta tulee ratsastustaito tai sen puute. Näin ainakin itse haluan uskoa, vaikka todellisuudessa omalla kohdallani se taitaa nimenomaan on sitä taidon puutetta, miksi en halua mennä erilaisilla ja useilla eri hevosilla...

Nautin ratsastamisesta, mutta vain jos pidän hevosesta, se minusta ja luottamus pelaa. Luottamusta ei saa heti, joten siksi en myöskään kovin usein vieraan hevosen selkään mene. Se vain ei tunnu hyvältä eikä turvalliselta! Etenkään jos et saa hevosta tekemään sitä mitä haluat ;)

Ensimmäistä kertaa Tiikerin selässä Suomessa 18.7.2016.
Pientä erimielisyyttä laukannostosta havaittavissa?
kuva Veera Schütt
Toinen iso kompastuskivi on siis se, että uuden hevosen selässä et osaa ratsastaa. Et tiedä miten hevonen toimii ja siihen voi mennä monta kertaa että hoksaat sen, mitä "mistäkin napista tapahtuu". Kun pääsee asian ytimeen, sittenhän se on taas helpompaa, mutta sitä ennen voi tuskastua ja käy mielessä "en osaa, miksen osaa? Mitä teen väärin? Oon paska ja mun tulisi varmaan lopettaa koko harrastus!"

Ratsastus on ikuista oppimista, jota ei koskaan osaa. Oikeasti! Se on kaiken uudelleen aloittamista, millon mistäkin syystä. 

Uskokaa pois, minä tiedän vuosien syvällä rintaäänellä tuon aloittamisen salat: minulla on kaksi projektihevosta takana ja Jellen kanssa vammojen ja sairauksien vuoksi elämä oli yhtä kuntouttamista ja kaiken uudelleen aloittamista ja nyt minulla on uusi hevonen, jonka kanssa on taas aloitettava täysin puhtaalta pöydältä sekä opetettava ja opeteltava asioita, niin minun kuin hevosenkin.

Tänään olin julma ja laitoin myös hyvän ystäväni hevoseni selkään. En kuitenkaan ollut niin julma, että olisin antanut hänelle raippaa, koska hevoseni, Tiikeri, ei pidä raipasta.. Pakotin siis ystäväni oman mukavuusalueensa ulkopuolella, hyi minä!

Tiikeri 18.7.2016, kuva Veera Schütt
Oikeasti sehän tekisi meille kaikille todella hyvää, että kävisi silloin tällöin vierailla hevosilla ratsastamassa. Mahdollisimman erilaisilla tietenkin, jotta tatsi pysyisi hyppysissä, etkä kangistu samoihin kaavoihin sen yhden hevosen kanssa. Mutta itse en ainakaan kovin innokas ole poistumaan omalta turvalliselta vyöhykkäältäni.

En tehnyt julmuuttani tuota temppua... Ystäväni kävi aikoinaan myös edellisen hevoseni selässä ja kun hän vähän tietää millainen hevonen on kyseessä, hän osaa antaa minulle neuvoja ratsastuksen suhteen ja onhan se toki kiva, JOS satun edistymään Tiikerin kanssa, edes joku tietää mistä pisteestä on oikeasti lähdetty ja mihin päästy!

Ja olihan se toki helpottava kuulla toisen suusta, että hänkin tuntee olevansa kuin alkeisratsastaja hevosen selässä.

Niimpä, meitä alkeisratsastajia taitaa olla useampikin, etenkin silloin kun poistumme omalta turvalliselta ja tutulta vyöhykkeeltämme eli sen tutun hevosen selästä pois.
Silloin tulisi muistaa antaa itselleen anteeksi, jos ratsastus ei menekään niin hyvin tai ennen kaikkea aikaa. Eihän kukaan ole seppä syntyessään! Mutta helpompaahan on sanoa kuin tehdä, aina sitä kai on itselleen ja osaamiselleen liian ankara?


torstai 21. heinäkuuta 2016

Hyppäämisen iloa vai pelkkää pelkoa?

Hyppäsin pitkästä aikaa viime viikon keskiviikkona.
Siis estettä, jota voi kutsua esteeksi (hurjat 75cm), hyvän ystäväni Veeran Elton ponilla. 

Elton on vanha tuttu, sillä olen nuorena tyttönä riipassut joskus jopa MiniMäkkylä derbynkin, se oli silloin kun uskalsin hypätä ja tein sitä. En olisi mitään muuta tehnytkään sillon joskus, vaikken nytkään mikään vanha kai vielä ole?

Kerrottakoot, että en oikeasti vuosiin ole juurikaan hypännyt.

Minulla on ollut viimeiset 10v oma hevonen, mutta ne eivät ole olleet hyppääjiä, etenkään Jelle.
Ensimmäinen hevoseni oli siis lämminverinen ravihevonen, Hooterskooter eli "Enska". Omistin siitä osan kun se juoksi kilpaa, lopulta ostin sen omaksi Enskan ollessa 6-vuotias ja se tuli minulle "eläkkeelle" jalkaongelmien vuoksi.
Opetin Enskan hyppäämään, mutta ekalla tallilla oli siihen hieman huonommat puitteet, niin hyppääminen jäi. Irtona Enska leiskautti kyllä jopa 120cm, mutta selästäkäsin ei montaa kertaa menty edes 50cm.

Sitten Jelle.. noh, Jelle oli Jelle. Aloitimme estetreenit Jutan tallilla Jutan avustuksella. Jellen tyyli oli läpi eikä yli. Kyllä se myöhemmin ylikin pääsi, tyyli vain oli vapaa ja omalaatuinen. Kisoissa mentiin 50-60cm ensimmäisen vuoden aikana, mutta sitten tuli vammoja ja sairauksia, joten Jellen aikana eli 7 vuoteen en hypännyt kuin lähinnä maahan kaivettuja. Joskus laskin, että 7v aikana tuli hypättyä yhteensä noin +-30 kertaa Jellen kanssa. Se ei ole paljon.

Tasaisin väliajoin hinku on kova esteille, pelko vain on niin suuri, että ei tule hypättyä.
Veera monesti on tarjonnut minulle tuttua Elton-poniaan hyppykaveriksi. Aina se on jäänyt, lähinnä kaiketi mun takia, kun en uskalla.

Viime keskiviikko kuitenkin lyötiin lukkoon ja menin hyppäämään!
Olin varma, että kuolen jo 50cm kohdalla, mutta koska poni oli tuttu ja turvallinen, ei se tuntunutkaan yhtään pahalta!

13.7.2016 Elton, kuva Veera Schütt
Estekorkeus nousi pikku hiljaa ja ponikin innostui. Jännitys kasvoi, muttei hirvittänyt. Kerran meinasin tulla alas, kun Elton kielsi. Siitä sai syyttää vain itseään, koska "heitin ohjat pois" ja noh, lopun voittekin arvata! :D

75cm korkeuteen lopeteltiin hyvin mielin ja olin ylpeä itsestäni, tein sen ja ennen kaikkea ylitin itseni!

Ensi kerralla lupasin uskaltautua 80cm, mutta saa nähdä meneekö taas useampi vuosi, että hyppäämään pääsen, siis oikeasti hyppäämään! 

Löytyyhän tallista nyt itseltäkin hevonen, joka tänään sai ensimmäistä kertaa tutustua puomiin, et "äkkiäkös" senkin nyt hyppäämään laittaa! :D Mutta mut tuntien, kouluhevosena ja maastomopona se taitanee pysyä...

Tiedän etten ole ainut estejännittäjä ja sanoisin, että vaikka monelle 50cm on "vain", voi meille muille se olla jo itsensä ylittämistä.
Olkaamme siis ylpeitä siitä mitä olemme tehneet ja mihin yltäneet.

Eihän se estekorkeus kai oli se pääjuttu, vaan se, että se oli kivaa, se oli tarpeeksi itsellesi ja ennen kaikkea se kuinka ratsastit?

Minä mielummin hyppään pieniä ja keskityn siihen, että saisin hevosen ratsastettua edes " ihan kivasti", kuin se että hyppään isoa estettä rumasti ratsastaen ja suurinpiirtein sinne päin :)

75cm Eltonilla 13.7.2016, kuva Veera Schütt

15 vuotta ratsastanut, ikuinen alkeiskurssilainen

Tiedätkö sen tunteen, kun olet tehnyt jotain kauan, muttet silti osaa?
Niin minäkin!

 

Laskeskelin, että olen ratsastanut jo 15 vuotta, itse asiassa, ylikin. 
Hevosien kanssa touhunnut vielä kauemmin.

Tänään kun istuin uuden hevoseni selässä neljättä kertaa kotitallilla, ajattelin, kuinka hienoa on kun hevonen toimii hieman paremmin kuin mitä se on toiminut edellisillä kerroilla, silti tunnen itseni ihan alkeiskurssilaiseksi.

Kun reilu kuukausi sitten matkustin Espanjaan koeratsastamaan hevosia, ensimmäisen kohdalla, joka saapui minulle viime sunnuntaina, meinasi itku päästä.
Kädet heiluivat minne sattui, pohkeita kramppasi, kantapäät osoittivat kohti taivasta enkä meinannut saada hevosta edes laukkaamaan. Ryhtikin oli varmaan jäänyt Suomeen, pahimmassa tapauksessa kuollut ja kuopattu edellisen hevoseni mukana..

Hiki pisarat virtasivat otsalla, hoin itselleni, että kantapäät alas, kädet hiljaa. Lopulta annoin hevoselle ohjaa, nappasin harjasta kiinni ja pyysin laukkaamaan ja lopulta laukka nousikin. Mutta eihän se kaunista ollut.

Joku saattaa miettiä, miksi ostin hevosen, jonka koeratsastus meni jokseenkin huonosti?
Vastaus on etten osaa sanoa muuta kuin, se vain tuntui oikealta.


Aivan kuten reilu 7 vuotta sitten, kun koeratsastin edellistä hevostani, Jelleä. 
Sekin koeratsastus oli kuin alkeiskurssitunti, jolla laukataan ekaa kertaa,
sinulla ei ole hajuakaan mitä teet, saati miksi
eikä sinulla ole edes taluttajaa joka neuvoisi.
Jelle 22.5.2016  kuva Veera Schütt
Kuitenkin, aika teki tehtävänsä edellisenkin hevosen kanssa: 7 vuoden päästä ei tarvinnut kuin istua hevosen selkään ja se teki ne ihan perusjutut ihan ajatuksen voimalla, ei tarvinnut kuin istua selässä ja matkustaa. No ei oikeasti, mutta siltä se tuntui.
Eräs valmentaja kerran sanoikin "teitä on hauska seurata. Vaikka ratsastat päin persettä, hevonen liikkuu kauniisti ja toimitte saumattomasti yhdessä ja se antaa virheesi anteeksi.."
Tosi asiahan on se, että ne virheethän tulivat hevosen myötä, koska se vain täytyi ratsastaa niin, että se toimi.

Valmentaja myös muistutti, että jokaisella ratsastajalla on ja saa olla omat virheensä, eihän kukaan ole meistä täydellinen ja jos kerta hevonen toimii, eihän niillä virheillä ole väliä. Toki, niitä virheitä tulee työstää ja tehdä parhaansa, jotta ratsastaisi mahdollisimman hyvin.

Mutta jos ostat hevosen, joka toimii juuri päinvastaisesti kun edellinen hevosesi, niillä virheillä onkin väliä, koska hevonen ei toimikaan, ellet ratsasta oikein. Mutta ei olekaan yhden tai kahden kerran juttu, korjata virheitä, jotka ovat tulleet monen vuoden aikana.

Neljän päivän aikana on kuitenkin tapahtunut edistystä. En tiedä onko se tapahtunut hevosessa, ratsastajassa vai ehkä kummassakin, mutta on mukava huomata, että hevonen nostaa laukan helpommin. Omat jalatkin pysyvät alhaalla ainakin 10% paremmin ja kädetkin ovat rauhallisemmin, herkkä ja säpäkkä hevonenkaan ei enää hypi pystyyn kun pyydät sitä pysähtymään, saati peruuttamaan.

Alku aina hankalaa, mutta hiljaa hyvä tulee vai miten se meni?

Melkein voisi luulla, että olen siirtynyt alkeiskurssilta jatkokurssille!


 Jellen kanssa kaikki tuntui jo niin helpolta ja vaivattomalta 
7 vuoden yhteisen taipaleen jälkeen <3
Kuva Veera Schütt