Ei se ole niin vakavaa!

Hupsista, mun moka ja Tiikerikin jäi kiltisti
pällistelemään, et "mutsi hei, mitä sä siä teet?"
Tiikeri siis nautti vedestä niin, että päätti pistää maate.
Minä en enää ylös nousussa pysynyt kyydissä.
14.8.2016 eka uitto kerta, kuva Sami Kivioja

Vaikka joskus ehkä pohdinnoistani hyvästä ratsastustaidoista voisi kuvitella, että otan hevosharrastukseni jollain tasolla vakavasti, niin ei, en ota.

Jos ottaisin, en olisi hankkinut ikinä noita "projektihevosia", vaan olisin ostanut sen kisavalmiin opetusmestari peeveen, jolla voisin osaamattomanakin hypätä suitsait vaikka metrin tai kaksi, koulu puolesta nyt puhumattakaan!

Hevoset ovat henkireikä ja mielenvirkistys, ne ovat olleet ystäviä ja perheenjäseniä.
Yksi niistä parhaista asioista, mitä
elämässäni on, monen muun asian lisäksi <3

Olen saanut vuosien varrella ja nyt viime aikoinakin ystäviltäni palautetta suorasti ja epäsuorasti siitä, mitä julkaisen sosiaalisessa mediassa harrastuksestani, tai oikeastaan, ihan mistä vain mitä julkaisen :D Olenkin todennut että olen liian avoin, enkä häpeä kirjoittaa mistään, ei minulla ole salaisuuksia, koska asiat, mitä minulle ovat tapahtuneet, niin hyvässä kuin pahassakin, ovat tehneet minusta sen mitä olen.

14.8.2016 valkussa pohkeenväistöä vai jotain ihan
muuta!? :D Pikku-orin omat touhut kyseessä.
kuva Veera Schütt

Miksi olen saanut palautetta?
Noh, minä en ota tätä hevostelua tosiaan kovin vakavasti ja olen mestari päivittämään tilojani ja kuviani hyvin "vitsikkäästi" eli en tosissani. Milloin minulla on kakkakaakki, joka ei osaa mitään, milloin minä hoidan vaihtamaan harrastusta ja myyn hevosen pois. Ja hevonenkaan ei ikinä tee niinkun pyydän. Vuosiin on mahtunut kaikenlaisia päivityksiä niin sanoin kun kuvin.

Yleensä siinä kohtaa kun saan viestiä, jossa minut haukutaan pystyyn siitä, että aina vain haukun ja valitan hevosestani, kuinka paska se on, huomaan kuka minut todella tuntee ja kuka ei. Koska siltä palautteen antajalta on jäänyt huomaamatta ne kaikki sydämet ja kaikki muut mammanmussukka -jutut, jotka aika usein ovat siinä samassa yhteydessä sen muka-negatiivisen sisällön kanssa. 

Noh, eräs hyvä ystävänikin huomautti sunnuntaina kun julkisti alunperin valmennuksestamme vain tilannekuvan, jonka perusteella voisi sanoa, mistään muusta tietämättä ihan mitä vain, että olisinhan nyt voinut kauniimmankin kuvan valita :D

Mutta tilannekuvathan ovat parhaita! Eihän kai kukaan jaksa aina katsoa ratsastuskuvia, jotka usein ovat saman tyylisiä? Tai jaksaa, mutta tilannekuvat tuovat väriä elämään ja saapahan muut aihetta puhua mitä tein väärin, kun hevonen on reagoinut noin... Vaikkei siinä edes ole taustalla mitään sen kummempaa kuin esimerkiksi huomautus raipalla tai hevosen omat touhut :)

Olen todennut, että ne jotka puhuvat, puhuvat joka tapauksessa, joten samahan se on mitä päivitän tosissani, puoli tosissani tai pilke silmäkulmassa? 

Eihän se ratsastaminen edes ole jatkuvaa onnistumista. Onnistumiseen tarvitaan myös ne epäonnistumiset eikä se edes aina ole hevosesta tai ratsastajasta riippuvaista, joten miksen päivittäisiä myös niitä sattumuksia ja epäonnistumisia? Ne ovat kuitenkin osa harrastamista.. oikeastaan ne ovat osa elämäämme!

Ja päivittäessäni tilannekuvan, sehän kertoo vain sen sekunnin tilanteen eikä mitään muuta. Jokainen päättäkööt itse ne edelliset ja kuvan jälkeiset sekunnit, mitä tapahtuikaan oikeasti.. ;)

Eihän olla tosikoita? Epäonnistutaan yhdessä arvokkaasti, koska epäonnistumisien jälkeen tulee aina onnistumisia :)

Joskus voi käydä näinkin, kun kyseessä on kiltti mutta herkkä hevonen.
Kuva kesken laukan kun huomautin (hipaisin) raipalla kylkeen, eikä herra pitänyt siitä..
Kuva ensimmäiseltä viikolta kun Tiikeri tuli Suomeen.
22.7.2016 kuva Veera Schütt

Ostin hevosen, sain enemmän

Ensimmäistä kertaa uittamassa 14.8.2016, kuva Sami Kivioja

Kuukausi sitten en vielä tiennyt mitä olinkaan ostanut. Tai tiesin sen verran mitä hevosta olin kokeillut, mutta eihän sitä koskaan tiedä miten se käyttäytyy uudessa paikassa.

Täytyy myöntää, että Tiikeriin rakastuin ensisilmäyksellä. Siinä oli sitä jotain, en edes tiedä mitä ja päivä päivältä se on rakkaampi ja tekee vaikutuksen minuun yhä uudelleen ja uudellaan...

Se oli sitä mitä etsin ja omaan silmään nättikin vielä! Eihän enempää voi edes toivoa!?

Olemme nyt tutustuneet kohta kuukauden verran ja vaikka alku on aina hankalaa hevosen kun hevosen kanssa, täytyy sanoa, että ihan hyvinhän meillä menee. Siitäkin huolimatta, että ehdin jo hieman stressaamaan tuota meidän laiduntavat hevoset -ongelmaa, mutta hyvinhän sekin alkaa suttaantumaan ja kun tänään olimme maneesissa monen muun hevosen kanssa, eikä poitsu sanonut mitään, viimeisetkin stressin hivenet katosivat!

tunnilla 14.8.2016, kuva Veera Schütt

Ja oikeastaan, mikä lasketaan edes hankalaksi? Eihän meillä ole edes ollut hankalaa! Me emme vain ole ihan aina ymmärtäneet toisiamme!

 

Ei ole ollut päivää, ettenkö olisi Jelleä ikävöinyt, mutta Tiikeri nostaa joka kerta hymyn huulille kun menen tallille (paitsi siinä kohtaa kun tajuan joutuvani taas pesemään sen, ennen kuin voin edes kuvitella laittavani satulan tai muita varusteita sille! Mutta hei, ihanaa kun se nauttii elämästään, kaikki se likahan on vain merkki siitä! En siis valita..).

Etsin kilttiä perhehevosta, joka on maastovarma ja osaa edes perusasiat, mutta olenkin tainnut saada paljon enemmän! Sain pienen hevosen, suurella persoonalla! Sain pienen Tiikerin, joka tuntuu olevan "kaikki käy -mies"!

Ihan sama mennäänkö maastoon, mikään ei hetkauta.
Jos tehdään kentällä töitä, kaikki uusi ja ihmeellinen käy.
Jos laitan ajovehkeet ensimmäistä kertaa päälle, sekin käy alkujärkytyksen jälkeen siinä missä mikä tahansa muukin juttu!
Tai jos haluan mennä uimaan, sekin käy, se käy loistavasti, koska se olikin aika kivaa!
Jos teen esteen, sekin käy! Isompia yksin ja pienempää sen mukaan mitä jänishousu kuski uskaltaa. No problem!
Ja äkkiäkös nyt yhden pressun päällä mennään ja ollaan. Iisiä.

Ensimmäistä kertaa uittamassa 14.8.2016, kuva Sami Kivioja

Mikä siis voisi edes mennä pieleen tällaisen hevosen kanssa? Siis oikeasti?

Kuukausi on todella lyhyt aika ja hevosella on muuttunut elämässä ihan kaikki, silti kaikki käy ja se on kaiketi pääasiassa ollut ihan kivaakin, myös sen mielestä.

Tiikeri on piristänyt jo montaa päivääni ja toivon, että meillä on monia yhteisiä vuosia vielä edessä, koska ilman näitä pieniä onnistumisen tunteita olisin hukassa.

Nämä pienet asiat ovat ne, mitkä pitävät kasassa. Ja nautin joka hetki, kun saan taas oikeasti tehdä hevosen kanssa, saan käydä säännöllisesti valmennuksissa ja joskus myöhemmin päästään taas pikku kisoihin pettymään, kun meidät pudotetaan taas maan pinnalle puskatäteilemään ;)

Joku sanoo, ettei rahalla saa onnea, mutta rahalla saa hevosen ja hevonen on onnea. Se auttaa jaksamaan arjessa, unohtamaan murheet ja se on ystäväsi, ystävä johon voit luottaa, ystävä joka ei petä ja ystävä joka katsoo sinua kauniilla, viisailla silmillään ja on läsnä, vain sinua varten <3

Tunteella, ei taidolla

<3 9.8.2016, kuva Veera Schütt

Kuten blogin nimestäkin voi päätellä, en ole mikään osaava heppatyttö, vaan perus tätiratsastaja tai ennemmin jopa puskailija, jonka hevoset ovat pelastaneet vaikeina aikoina.

Minulle ratsastus on aina ollut paljon muutakin kuin vain ratsastusta, se on rakkautta hevosiin.

Olen aloittanut hevosharrastukseni hoitamalla hevosia ravitallilla. Saimme niitä harjailla ystäväni kanssa.
Myöhemmin tuli ratsastustunnit kuvioihin ja sille tielle jäin.

Se ei kuitenkaan muuttanut sitä, että hevosten kanssa voi tehdä muutakin kuin vain ratsastaa. Silti, täysin ilman ratsastusta tai oikeastaan ilman sitä höntsäämistä en voisi olla...

Olen ehtinyt nuorena harrastamaan paljon kaikenlaista, kuten golfia, partiota, maastojuoksu, kilpauintia, salibandya.
Voisin sanoa, etten koskaan nauttinut noista harrastuksista. Tai ehkä nautin joskus, mutta harrastin ja jatkoin niitä usein painostuksesta. Kisatakin piti, pärjäämisestä nyt puhumattakaan, koska tuloksia piti tulla. Ainakin suurimmassa osassa lajeistani.
Jos halusit vain harrastaa, sinut lyötiin vilttiketjuun, ei merkitystä miten hyvä olit.

Ratsastus on harrastus, josta sait nauttia ja tehdä sen mukaan kun halusit. Tai et ehkä niinkään, koska yleensä raha oli esteenä, enkä voinut ratsastaa niin paljoa kun olisin halunnut, mutta onneksi hoitohevosien kanssa sai puuhata sitten kaikkea muuta <3 Mutta kukaan ei ole ikinä pakottanut valmennukseen, kisoista nyt puhumattakaan. Opettajat ja valmentavat kannustavat ja tukevat, jos kisata haluat, mutta kukaan ei edellytä tai odota mitään. Ja vaikkei aina menisikään kovin kivasti, aina saa niitä kannustavia sanoja tai tsemppejä arvosteluun. Siinä on sitä jotain!

pressuharjoituksia 10.8.2016

Olen ikuisesti kiitollinen vanhemmilleni, jotka mahdollistivat ratsastustuntini joskus jopa kahdesti viikossa, vaikkei rahaa olisi ollutkaan, koska löysin harrastuksen, jota ilman en varmasti edes olisi tässä. Hevoset ovat olleet tukipilarini vaikeina aikoina. Enska pelasti minut syömishäiriöltä sekä paljolta muulta, mistä en edes lähde nyt avautumaan, koska kukaan ei jaksaisi lukea tekstiä, jota lukisitte seuraavat kolme päivää :)

Jelle auttoi minut eteenpäin kun Enskaa ei enää ollut ja Tiikeri toi piristystä arkeen taas, tullessaan elämäämme juuri tähän elämäntilanteeseemme. Oikeastihan minun ei olisi kannattanut hankkia hevosta, mutta onneksi minulla on perhe, joka ymmärtää, että se on kuitenkin se, mitä tarvitsen, että jaksan arjessa. Olen onnekas, että minulla on mies, joka kannusti minua lähtemään Espanjaan katsomaan hevosta, joka olisi vaikka Norjasta lähtenyt hakemaan kanssani hevosta ja joka aina silloin tällöin uhraa omia harrastuksiaan, että kuskaa minua kisoissa ja valmennuksissa. Puhumattakaan siitä, kuinka yksin kuskasi Jelleä klinikalla kun minun piti olla töissä...

Hevoset ovat asiat, jotka auttavat joskus synkänkin arjen keskellä ja olen onnekas, että läheiseni sen ymmärtävät ja auttavat miten pystyvät sen suhteen, että minulla hevonen taas on...

Joskus minua harmittaa se, etten ole hyvä ratsastaja, siitä syystä en katsele olympialaisiakaan: pahoitan mieleni. Minäkin haluaisin osata, mutten osaa.

valmennus 31.7.2016
kuva Veera Schütt

Toisinaan mietin, että on hölmöä, että pärjäsin lajeissa, joista en edes pitänyt. Treenasin verenmaku suussa, vaikken edes halunnut ja pärjäsin.
Nyt kun harrastan jotain, mitä rakastan, en pärjääkään.

Johtuuko se siitä, että en vain ole luonnonlahjakkuus? Vai siitä etten treenaa verenmaku suussa, vaan enimmäkseen höntsäilen ja teen kaikkea muutakin kuin vain ratsastan? 

 Käyn harjaamassa, käyn rapsuttelemassa ja puuhaamassa maastakäsin. En vain jaksa vääntää kentällä, joten miten voisinkaan menestyä?

Jellen kanssa viimeiset vuodet menivät niin, etten juurikaan käynyt tunneilla ja valmennuksissa, niin onhan se Hassua edes ajatella, että edistyisi?

Suurimmaksi osaksi olen tyytyväinen tähän tilanteeseen, mutta kun näkee pätkän olympialaisista, kun hevonen oikein Tanssii radalla, pistää se miettimään asiaa uusiksi.

Mutta toisaalta, minä nautin Tästä. Nautin tästä juuri NÄIN! Miksi minun pitäisi olla hyvä ratsastaja?

Tänään kävin vain touhuamassa Tiikerin kanssa, nautin siitä ja tunsin suurta onnistumista pienistä asioista, sillä siedätin Tiikeriä pressuun:
Laitoin pressun sen selkään, maahan ja kävelimme sen ylitse, heiluttelin vieressä ja laitoin heilumaan aidalle. Ja hevonen kuunteli minua ja oli kuin pressua ei olisi.

Sen jälkeen opettelimme merkistä peruuttamista sekä vieressä ravaamista.
Me teimme sen, teimme sen yhdessä, vaikkei eilen sitä yhdessä osattu, tänään opittiin!

Se fiilis mitä näin pienestä asiasta tulee, miksi edes haluaisin vaihtaa sen siihen väkisin tekemiseen?

pressuharjoituksia 10.8.2016

Puskaratsastajana olen onnellinen ja rakastan sitä mitä teen. Lahjattomana tavoittaisi haluamani osaamisen vain kovalla työllä ja menettäisin paloni tähän kaikkeen, joten se ei kannata...

Tyydyn siis olemaan ikuinen alkeiskurssilainen, varustettuna maalaisjärjellä. Teen mistä nautin ja jätän sen osaamisen niille, jotka oikeasti osaavat.

Nähdään siis raviluokan tai ristikkoluokan häntäpäässä, olen hyvä pitämään ensimmäistä sijaa peräpäästä. Mutta suoritushan kai sekin? :)

Elämäni hevoset

Elämässäni on ollut paljon hienoja kaviokkaita, mutta ehdottomasti sydämeeni on tehnyt jäljen vain harvat ja valitut.

Omat ovat olleet tietenkin ne Rakkaimmat, mutta Killer Elaine, Tipsi, Epik, Elton J, Jännä Toti ja Viestin Tähti ovat ne hevoset, jotka ovat olleet ne merkittävimmät omien lisäksi <3

Haluan kertoa teille näistä omistani enemmän, koska ne ovat tehneet minusta sellaisen hevosihmisen, mitä nyt olen. Niin hyvässä kuin pahassakin!

Enska tammikuussa 2009

Ensimmäinen hevoseni oli lämminverinen ori. Hooterskooter, tuttavallisemmin Enska oli kimppahevonen ja sillä oli monta omistajaa sen ollessa ravihevonen. Ostin siitä yhden osuuden ja vuosien varrella minulle yksi osakkaista luovutti oman osuutensa, kun hän näki kuinka tärkeä hevonen minulle oli.
Olin Enskan kanssa tekemisissä enemmän ja vähemmän siitä asti kun se oli 2-vuotias.
Yhteisiä vuosia meille kertyi kaikkiaan noin 7 vuotta, joista 3 vuotta Enska oli omani. Sitä ennen kävin Enskaa katsomassa ja harjailemassa mahdollisuuksien ja kyytien mukaan. Jossain vaiheessa tuli myös ratsastus kuvioihin ja Enskan vapaapäivinä kävin sen kanssa päästelemässä maastossa.
Enskalla vaivasi takajalan polvea luupiikki, joka kertaalleen leikattiin ja Enska kuntoutettiin taas radoille.
Luupiikki kasvoi kuitenkin noin puolessa vuodessa takaisin ja Enskan lyhyt raviura olikin lopuillaan..
Olin aina haaveillut omasta hevosesta, mutta siihen ei koskaan ollut rahaa.
Olin juuri puoli vuotta aiemmin menettänyt äitini. Enska oli se, joka oli pitänyt minut kasassa ja kun kuulin, että kimpan pitäjä oli harkinnut, että hevonen myytäisiin. Itkin autossa isoisälleni ja totesin että ostan sen. En halua menettää jotain noin tärkeää, en vielä.
Noh, niin siinä kävi, että ostin itselleni 16-vuotiaana ensimmäisen hevoseni. Enska oli tuolloin 6-vuotias. Ruunasin sen (tallipaikan vuoksi) ja aloin tekemään siitä puskaratsua.
Ihan kiva ratsu siitä tulikin, juuri sellainen puskaratsu... Ei sillä koulukisoihin olisi voinut mennä, mutta harrastamiseen oli oikein näpsä peli. Esteistä se selvästi nautti hurjasti ja vauhtia piisasi!
Kiltti kun mikä, mutta osasi sekin jallittaa ja jätti tekemättä jos ei ollut pakko.
Orina ja ruunana ei ollut hevosessa eroa milläänlailla, mutta oreille on tuntunut ratsupuolella olevan aina hankala saada pikkutalleilta paikkoja.

Jouduin lopettamaan Enskan sen ollessa vain 9-vuotias. Syynä se samainen luupiikki, jonka vuoksi minulle tulikin. Luupiikki oli aiheuttanut pahan nivelrikon polveen, eikä muuta vaihtoehtoa ollut kuin lopettaa.
Enska oli hieno hevonen ja se jos joku opetti minua ratsastamaan.

Enska heinäkuu2008

Enskan huono tilanne oli tiedossa pitkään, olinhan sen ostaessakin jo varautunut, ettei meillä välttämättä ole paljon yhteisiä vuosia enää, joten olin alkanut katselemaan hevosia jo sillä silmällä jo paljon aiemmin, kun huonot uutiset klinikalta saatiin.

Jellestä olin sopinut kaupat jo ennen kuin olin lopettanut Enskan ja Jelle oli ensimmäinen ja ainut hevonen josta soitin tai jota kokeilin. Moni arvostelikin minua, etten välittänyt Enskasta kun nyt jo uusi hevonen jne. Ihmiset puhuivat ja haukkuivat, vaikkeivat tienneet edes lähtökohtia.

Rakastin Enskaa niin paljon, että maksoin siitä oikeasti todella paljon ylihintaa, ei kukaan olisi rikkinäisestä, radalle kelpaamattomasta ja ratsuna osaamattomasta hevosesta maksanut 1000€. Vai huutaako joku hep? Uskon ettei kovin moni. Maksoin summan, koska halusin Enskalle kodin, joka antaa sen olla eläkkeellä, mutta olin varautunut päästämään sen pois, kun sen aika on.
Ystävän lopettaminen ei ole koskaan helppoa, mutta se on tehtävä...

Olen monesti sanonut, että jollain tasolla en koskaan tuntenut menettäneeni Enskaa, koska Jellessä oli paljon samaa. Minulla oli siis kaksi hevosta samassa paketissa <3

Jelle 27.3.2011

Jelle oli minulle tullessaan 6-vuotias friisiruuna. Ei osannut kauheasti eli alusta lähdettiin liikkeelle Jellenkin kanssa.
Usein minua naurattaa se, että lähdin etsimään osaavaa, isoa puoliveristä opetusmestaria, joka osaa vähintään heA ja re100cm. Ostin kyllä kaikkea muuta :D
Alku hankaluuksien jälkeen Jellestä kuoriutui oikein näpsäkkä puskahevonen, jonka kanssa pääsimme ihan kouluradoillekin, vaikka kaikki 7 vuotta, mitä meillä yhteistä aikaa olikin, oli suurimmaksi osaksi kuntoutusta tai sairastelua. Kävimme myös muutamia esteratoja pomppimassa, mutta jalkojen vuoksi jätimme esteet ihan kokonaankin pois 4 vuodeksi ja sen jälkeen hypittiin vain joskus pientä ristikkoa.
Kaikesta siitä kävelystä huolimatta, en vaihtaisi päivääkään pois Jellen kanssa. Se oli pieni-suuri hevonen, jonka sydän oli täyttä kultaa ja Jelle jätti suuren aukon myös 3-vuotiaan tyttäremmekin sydämeen <3
Jelle piti tuntea, että tietää mitä se todella oli, se oli jotain niin rakasta niille, jotka sen kanssa pääsivät kavereiksi.

Jellen jouduin lopettamaan todella nopeasti edenneen shiveringin vuoksi. Lopetusta mietin monesti ja vielä kun päätöksen tein, pohdin viikon, että teenkö oikein vai en. Viikon jälkeen Jellen kunto romahti niin, ettei päätöksessä ollut enää mitään epäselvää.

Jellen haudatessani, menetin nyt myös Enskan eli se lopetus oli kaksin verroin raskaampaa.

Tahdon kiittää ystävääni Veeraa, että on ollut tukemassa minua raskaina päivinäni. En olisi selvinnyt niistä muuten <3

Jelle 1.6.2009

Jellen jälkeen pääsemme Tiikeriin ja voin vain kuvitella kuinka jotkut taas arvostelevat, kun uusi hevonen oli taas näin nopeasti tallissa. Mutta jos ottaa huomioon, että olen Jelleä kuntouttanut ja hoitanut yli 5 vuotta, vaikka ensimmäisen tapaturmaisen vamman kohdalla eläinlääkäri ei uskonut edes kuntoutumiseen ja oli lopetuksen kannalla. Käytin Jellen terveyteen ja kunnon ylläpitämiseen paljon rahaa ja aikaa sekä omia voimavaroja. 

Juuri katselin, että olen hevosia silmäillyt jo vuodesta 2011 ja Ninalta, jonka kautta Tiikeri tuli, hevosia kysellyt ensimmäisen kerran jo joskus silloin, niin ei tämä sikäli nopeaa toimintaa ollut..

Sain myös paljon viestejä, että eikö muka Suomesta löytynyt hevosta jne.
Voin kertoa: ei löytynyt.

Tiikeri 17.7.2016 kuljetusautosta uuteen kotiin päästyään
kuva Veera Schütt

Olin pitkään katsellut markkinoita, Jellen tilan kun tiedostin, kyselin useammastakin hevosesta. Yksikään ei ollut sellanen joka ois natsannut ja olisi viitsinyt edes lähteä katsomaan.

Lähdin etsimään itselleni friisiläisestä barockpintoa. Yksi löytyikin Norjasta, mutta se meni nopeasti.. Seuraava löytyi Hollannista, vasta selässä käyty, 4-vuotias ori ja hintaa ihan liikaa.

Pistin kyselyä Ninalle, olisiko Espanjassa minulle barockpintoa. Annoin kriteerit hevosesta ja ei kauaa mennyt kun sain tiedot sekä kuvat Tiikeristä.

Se oli rakkautta ensi silmäyksellä, vaikkei ollut täysin mitä alunperin etsin!

Pyysin videota ja suunnittelin postimyyntiponin ostoa.
Videolla vaikutti ihan ookoolta ja tuli fiilis "se on tässä".

Isovanhempani olivat uuden hevosen ostoa vastaan, mutta kuva Tiikeristä papalle sulatti hänenkin sydämensä.

Itse aloin epäröimään, etten näkemättä uskalla ostaa hevosta. Liian iso riski ja liian iso sijoitus. Lopulta Pappa oli se, joka potki minua takapuolelle että lähde katsomaan, mummu lähtee mukaan.

Niin sitä varattiin extempore matka Barcelonaan. Alku oli hankala ja matkalla oli paljon muuttujia, pahin niistä ehkä oli se, että sain viestin, että Tiikeri onkin ehkä myyty. (Se olikin, mutta muuttujat matkalla suosivat sittenkin lopulta minua :))

Ajattelin että pieleen menee nyt kaikki, mitä tästä tulee.. Päätin kuitenkin lähteä katsomaan hevosia avoimin mielin.

Se kannatti! Jos joku on hevosta vailla, suosittelen lämpimästi kyselemään Sunhorselta eli Ninalta! Ihan huippu talli ja porukka, hevosista puhumattakaan.

Minä nirso löysin itselleni neljä hevosta koeratsastukseen. Tiikeri oli eka ja kaikki meni niin penkin alle ratsastuksessa ettei tosikaan... Aivan kuten Jellenkin koeratsastus aikoinaan. Silti siinä oli se jokin mitä ei osaa selittää edes <3

Ja ei, se ei ole mikään Super kilpahevonen, mutta se on mulle oiva harrasteheppa ja sellaista en Suomesta löytänyt.

Meillä on vasta nyt tasan kolme viikkoa takana Tiikerin kanssa. Ilman ongelmia ei ole selvitty, mutta en edelleenkään kadu ostostani ja uskon, että rakastun tuohon hevoseen vielä enemmän, mitä sitä jo nyt rakastan!

Eli viimeisenä muttei vähäisimpänä:
Tiger Price eli Tiikeri, joka on PRE-mix, "aztecahevonen", kasvattajalta suoraan myyntiin tullut 12-vuotias ori. Rotuja siinä on kuulemma Pretä, appaloosaa, paintia ja quarteria.

Aika näyttää riittääkö meidän rakkaus ja mitä tästä vielä vuodet tuo tullessaan <3

ps. olen aina hieman ihmetellyt, miten uusi hevonen korvaisi vanhan? Eihän uusi ystäväkään korvaa vanhoja? Jelle ei koskaan vienyt Enskan paikkaa eikä Tiikeri vie Jellen paikkaa. Niillä kaikilla on oma lokosensa ikuisesti sydämessäni <3

22.7.2016 Tikeri

Takaraivoon pinttynyt pelko

Tiikeri metsäretkellä 7.8.2016

Olimme tänään Tiikerin kanssa leppoisalla maastolenkillä. Lähdimme puskailemaan, ihan kirjaimellisesti siis.

Tarkoitus oli, että Tiikeri saa kevyen päivän ennen vapaata ja samalla saa kuitenkin pähkäilä minne kavionsa lykkää.

Lähdimme metsäpolulla, jossa oli myös kiviä, risuja ja mitä metsästä nyt ikinä voikaan löytyä.

Maaston piti olla rento, mutta minä tyttö se puristin ohjista rystyset valkoisina, osan matkasta unohdin hengittää, taisin muutaman kerran purra kieleenikin, täysin jännittyneestä kropasta nyt puhumattakaan..

Hevonen kulki reippaasti ja varmasti, puhisi ja pörisi kyllä mennessään, mutta varmasti ylitti ne risut ja esteet, mitä tiellemme sattuikin..

 Mitä siis pelkään?

 Palataan ajassa taaksepäin, palataan kohtaan Jelle.

Jelle oli siis todella kiltti, sen varmempaa ja fiksumpaa hevosta saa etsiä, mutta se oli jo mulle aikoinaan tullessaan melkoinen kompura. Aika tarkalleen kaksi vuotta sitten Jelle sai diagnoosin Shiveringin, tätä puhuttiin minulle myös "hermoston rappeumana", joka varmasti selittää enemmän kuin pelkkä Shivering.

24.5.2016 auringon nauttimista tutun ja
turvallisen Jellen selässä vielä viimeisiä kertoja <3

Jelle oireili siten, että liikunnasta ja ruuasta huolimatta laihtui ja tiputti kaikki lihaksensa.
Sitten takajalkoihin tuli kipuja ja koskiessa niihin, Jelle potki.
Jelle alkoi myös kompuroimaan ja kaatuilemaan.
Lopulta Jellen siis jouduin lopettamaan, koska ei vain enää pysynyt pystyssä. Se kaatuili itsekseen jopa paikoillaan ollessaan, käynnistä taluttaessa, ratsastaessa... Koskaan et tiennyt koska ja miksi se kaatuu, sairaus eteni todella rajusti viimeisen kuukauden aikana.

Kompurointi ja kaatuilu alkoi jo ennen diagnoosia, mutta kunnon kaatuilua oli vain joskus, yleensä maastossa.

Alamäet piti mennä varoen ja kinttupoluilla piti olla tarkkana mistä hevosen päästi, mitä vauhtia ja katsoa huomasiko se nyt varmasti kaikki "esteet". Viimeiseen pariin kolmeen vuoteen en kinttupolkuja enää itse uskaltanut juurikaan mennä, olin mennyt jo liian usein nurin hevosen kanssa tai ainakin meinannut. Etenkin raskaana ollessa se pelästytti ja siihen jäikin ratsastelut pitkäksi aikaa.

Pelkoni kaatuvaan ja kompuroivaan hevoseen on siis pinttynyt jo vuosia takaraivoon.

Ja valehtelisin, jos väittäisin, etten jännitä myös hevosten takajalkoja.. Jännitän niitä todella paljon ja olen käynyt oman kamppailuni myös Tiikerin takapään suhteen: minun tulee kunnioittaa takapäätä, muttei minun tarvitse pelätä sitä kuin hullua..

Pelkoni on vaatinut monta kaatumista ratsastaessa, hevosen alle jäämistä ja todella monta meinaamista... Mutta koska niitä on tullut paljon, pitkällä aikavälillä, viime syksystä enemmän kuin tarpeeksi, on pelko iskostunut todella syvälle ja tiukasti päähäni.

Tiedostan, että minulla on eri hevonen alla, silti pelkään. Pelkään että hevonen kaatuu tai edes meinaa. Pelkään että se satuttaa itsensä, pelkään myös itseni puolesta. Tottakai pelkään, minulla on perhe joka tarvitsee minua, eihän minulla ole varaa liiskaantua hevosen alle!?

Olen päättänyt kuitenkin päästä näistä pinttyneistä peloista eroon. Se vaatii aikaa, mutta uskon, että Tiikerin kanssa saamme jotain aikaiseksi. 

Itseasiassa me pääsimme jo tänään askeleen eteenpäin: Me ravasimme tänään yhden alamäen alas.
Monelle se ei ole mitään, minulle se on suuri askel, koska uskalsin ja ennen kaikkea: hevoseni pysyi pystyssä!
Ehkä ensi kerralla uskallan puskaretkellä antaa aiemmin löysää ohjaa ja rentoutua edes hieman.. ;)

Pelot eivät ole mikään pieni juttu, oli se mistä vain, koska se aina vaikuttaa tekemisiimme ja suorituksiin. Pelkomörkö takaraivossa on inhottava kaveri ja siksi siitä pitäisi päästä eroon. 

Eroon pääseminen ei käy hetkessä, jokainen meistä tarvitsee määrän X aikaa siihen, että ylittää omat esteensä ja pääsee eteenpäin. Se riippuu sinusta itsestäsi sekä pelon suuruudesta ja kuinka kauan se on sisällä kytenyt.

Pelon myöntäminen on ensimmäinen askel ja valitettavan moni ei pääsekään siksi eteenpäin, koska eivät kehtaa myöntää pelkoaan.

Kannustankin teitä kaikkia myöntämään pelkonne ja työstämään niitä ajan kanssa!

 

Mitäs tässä pelätessä kun heppa puksuttaa eteenpäin
kuin höyryveturi? :)

Aina Eka kerta

Kun tekee jotain ensimmäistä kertaa, minä ainakin olen sen verran jännittäjä ja stressaaja, että nuo ekat kerrat ovat aina todella pelottavia ja jännittäviä.

Olen varmasti jännittäjien Suomen mestari, oli asia mikä hyvänsä.
Pysytään silti nyt hevosissa..

Tiikerin ekat hypyt irtona 22.7.2016, kuva Veera Schütt

Tiikeri on minulla siis kolmas hevonen ja jo pelkästään uuden hevosen kanssa kun teet asioita ensimmäistä kertaa, vaikkei se olisi itsellesi tai hevoselle Eka kerta, mutta teille yhdessä Eka kerta, aina se jännittää. Oli kyse ensimmäisestä ratsastuskerrasta, ensimmäisestä maastoretkestä, laukannostosta tai vaikka vain hevosen pesemisestä.

Mikä se on, mikä jännittää? Jännitänkö turhaan? Helpottaa Ekan kerran jälkeen?

Ensimmäinen kerta on aina jännittävä tietenkin, koska et tiedä miten hevonen reagoi ja jos se reagoi, miten sinun itse tulisi reagoida? Jos reagoit itse väärin, mitä sitten tapahtuu? Onko peli menetetty jatkossakin?

Meillä on nyt Tiikerin kanssa ollut kolmen viikon aikana PALJON ekoja kertoja ja joskus mietin, olenko hieman tyhmä kun aina jaksan jännittää määrättyjä asioita? 

Onhan minulla jo kahdesta hevosesta kokemusta ja nyt Tiikerin kanssa on kuitenkin paremmat lähtökohdat kuin Enskan ja Jellen kanssa, koska Tiikeri ei ole niin raakile kuin kaksi aiempaa.
Noh, kolmas kerta kai toden sanoo?

Kerron teille hieman ekoista kerroistamme tältä viikolta:
Kävimme Tiikerin kanssa pitkällä maastolenkillä ekaa kertaa maanantaina, mutta sen keissinhän Te olette jo kuulleet. Se ei mennyt aivan nappiin laiduntavien hevosten takia. Kerrottakoon kuitenkin, että tänään teimme loppukäynnit (ekaa kertaa tietenkin :D) tuolle ongelma paikalle ratkomaan johtajuusongelmiamme. Tilanne on nyt Riikka vs Tiikeri ja laiduntavat hevoset 1-1 eli erävoitto mulle väsytystaktiikan ansiosta!
Ainoastaan yksi temppuhetki lyhyen kaavan kautta ja sillä selvittiin ;)

Keskiviikkona menin ensimmäistä kertaa ilman satulaa Tiikerillä ja jännitti ihan hirveästi... Tiedättekö sen tunteen kun nousette hevosen selkään, ettekä ole varmoja voitko istua alas ettei hevonen sinkoa johonkin suuntaan? Minä Tiedän, sillä siltä minusta tuntui...
Todellisuudessa hevonen oli todella hämillään, käveli reippaasti eteenpäin ja ei ollut varma mitä apuja sen tulisi kuunnella.
Meillä olikin aika harjoittelu, etten minä istu liian hyvin takapuolellani, koska se tarkoittaa Tiikerille seis. Minun piti myös miettiä joka ikinen apu ja liike selässä, koska Tiikeri ei ollut aivan varma mitä siltä haluan, herkkä mies kun on.
Mutta hyvin meni, kukaan ei kuollut!

Tiikerin ekat esteet kuskin kera 4.8.2016,
kuva Sami Kivioja

Torstaina olikin Eka kerta esteitä ratsastajan kanssa. Ja se siis oli todella Tiikerin Eka kerta esteitä kuski mukana. Irtohypytyskertoja on takana kolme. Ihan oman  turvallisuuden vuoksi otimme vain pienen pientä ristikkoa, ravilähestymisillä, koska Tiikeri hieman villiintyi kun näki minun rakentavan estettä.. Se hyppi pystyyn ja yritti pukiytaa kesken käynnin ja tuntui muutenkin käyttävän virtansa kaikkeen turhaan..
Lähestymiset olivat serpentiiniä, mutta koska yli meni ja ei vieläkään ruumiita, niin perfect!! :D

Valehtelisin jos väittäisin, etten pelännyt ihan hulluna tuolla maahan kaivetulla muka-esteellä. Eli myönnän, pelkäsin ja pelkään jo valmiiksi uutta kertaa! 

Jos hevosesta tulee estehevonen, minusta ei edelleenkään silti taida tulla esteratsastajaa!?

Enska helmikuussa 2008 <3

En tiedä kultaako aika muistojani liikaa, mutta en minä 16-vuotiaana pelännyt kun opetin Enskaa, ex-ravuri lämpöistäni esteille. Sillä hyppäsin maastoesteitäkin noin 8v sitten ihan tuosta vain Mäkkylän pellolla. Ei jännittänyt tippaakaan! Tai ehkä jännitti, mutta silti uskalsin tehdä?

Jelle kisoissa 7.11.2010, kuva Veera Schütt

Jellen kohdalla taisi jo sillon parikymppisenä hiipiä se pelko ja jännitys kuvioihin. Lieneekö vanhaksi tulemista vai siitä, että Jelle meni mieluusti esteen läpi kun yli?
Lopulta kun se kunnioitti esteitä, tyyli oli hieman hulppea ja eihän siitä mitään estehevosta tullut. Kisoissa 50-60cm alkuaikoina posoteltiin, mutta se olikin sitten sen esteuran tarina :D

Onneksi minä olen vain ikuinen alkeisratsastaja, niin kukaan ei vaadi, että osaisin tai tekisin jotakin. Tyydyn vain siihen mitä luulen osaavani ja uskallan tehdä. Ja jos uskallan tehdä asioita sen Ekan kerran, saan olla ylpeä itsestäni, vielä ylpeämpi jos teen sen toistekin! ;)

Ei paineita, vaikka joskus sitä toivookin että osaisi ratsastaa... Mutta täytyyhän unelmia olla!?

Johtajuusongelmia

Johtaja on aina ihminen, ei koskaan hevonen, vaikkei sitä aina uskoisikaan... Koin nimittäin maanantaina kovan kolauksen omaan johtajuuteeni ollessani Tiikerin kanssa ekaa kertaa kunnon maastolenkillä maanantaina.

Ei sillä, hyvinhän meillä meni ja selvisimme hengissä. Sehän kai on pääasia kun on (kuitenkin vielä vieraan) hevosen kanssa liikenteen seassa?

Kuitenkin olimme siis oikeasti ihan oikean liikenteen seassa ja heti ensimmäisellä takaa tulevalla autolla oli kuomullinen peräkärry perässä, mut no problem. Lenkillä tuli myös vastaan erilaisia traktoreita peräkärryineen ja härveleineen, maansiirtoautoja jne. Nähtiin varmasti liki kaikki mahdollinen, mopot ja linja-autot lukuunottamatta...
Ja unohtamatta sitä, että menimme myös kaikki askellajit reissussa ilman ongelmia.

No mutta missä se ongelma oli? No niimpä.. Löysin hevosestani sen Orin.
Kyllä, orihan se on, enkä suinkaan ole sitä missään vaiheessa unohtanut.

Ori vain on ollut niin kiltti ja rauhallinen, eikä ole reagoinut mihinkään, ei valmennuksessa edes tammaan, jonka vierestä liki kylkeä hipoen jouduin ratsastamaan..

Noh, maastossa ongelmaksi muodostui laiduntavat hevoset. Oli sukupuoli mikä vain, kaikille piti hirnua ja höhötellä, ohi kulkeminen oli vaikeaa, mitä lähempänä tietä uusi kaveri oli, sekosi Tiikeri aina  enemmän sukkiinsa.

Pysyin tiukkana ja paluumatka olikin liki lastenleikkiä, kunnes pääsimme kotikulmille, jossa on noin 15 hevosen lauma ja aivan tien vieressä. Suurin osa taisi olla tammoja. Ja ei, en jäänyt katsomaan ja varmistamaan asiaa, koska iso lauma oli viimeinen niitti ja Tiikeri sekosi sukkiinsa ihan tyystin.

niin, tässähän se the Ori nyt seisoo kiltisti paikoillaan,
kun pikku neitimme uskaltautui Tiikerin selkään
ensimmäisen kerran tänään.
Ja kyllä kuulkaa Tiikeri varoi joka askeleella,
hyvä kun eteenpäin kulki.
Ja minä se mietin johtajuutta?

Se huusi, pörisi ja puhisi. Käskin eteen niin sain vain pystyyn hyppyjä sekä peruuttelua ojaan jne.

Lopulta turvallisuussyistä oli pakko tulla selästä alas ja taluttelin hevosta laitumen edessä ees-taas, jotta se oppisi käyttäytymään. 

Noh, Tämä neuvottelu jatkui vielä uudelleen iltapäivällä enkä koe, että olisin kovastikaan johtaja hevoseni silmissä..

Olen nyt maanantaista asti miettinyt ja pureskellut asiaa. 

Mitä tehdä? Olenko jo valmiiksi epäonnistunut uuden hevoseni kanssa ja aivan alkumetreillä? 

Teinkö heti väärin, olisinko voinut tai olisiko pitänyt toimia jotenkin muuten?

Ja uskokaa pois, pistin heti viestiä ihmiselle joka hevosen tietää, jotta saisin neuvoja siihen, että saan pidettyä johtajuuden narun oikeassa päässä!

Olemme nyt Tiikerin kanssa nämä pari päivää miettineet asiaa omilla tahoillamme ja kun tänään kiipesin Tiikerin selkään, jouduimme käymään neuvottelut mitä tehdään ja miten tehdään, kuka se johtaja on ja määrää tahdin. Keuliminen ja pukittelu piti taas tänään pyyhkiä takaisin kiellettyjen listalle. Loppuraveissa alkoikin taas yhteinen sävel löytyä ja temput jäivät. Hetkellinen voitto, Jes!
(Huomenna edessä varmasti uusi taisto, mutta näillä mennään mitä annetaan!)

26.7.2016 neiti 3v ohjaa the Oria kentällä.

Jollain tasolla tunnen epäonnistuneeni johtajana. Koska jos olisin johtaja, hevonen ei tekisi kaikkea tuota.

Toisaalta, meillä on yhteistä taivalta niin vähän takana, että eihän meillä vielä edes voi olla johtajuusasiat sekä luottamus sillä mallilla kun Jellen kanssa 7v jälkeen.

Tämä kaikki vaatii aikaa, rautaisia hermoja sekä sitkeyttä.. Yritän myös muistuttaa itselleni, että hevoselle kaikki on uutta eikä ympärillä ole mitään tuttua ja turvallista, Suomen luontokin itsessään tuntuu aiheuttavan joskus sydämen tykytyksiä pienelle heppa-paralle!

Päätin siis olla edelleen johtaja, mutta antaa meille aikaa, todella paljon aikaa! Eihän Roomaakaan rakennettu päivässä..