Paras tapa valmistautua kisoihin?

Nyt kun olemme saaneet jumit hierojan toimesta auki ja toivottavasti sunnuntaina pääsemme starttaamaan ensimmäisiin koulukisoihimme, pienessä mielessäni pohdin kuinka hyvin pystyn valmistautumaan kisoihin?

Päässä jyskyttää, että pitäisi vain päästä menemään rataa läpi, läpi ja läpi... Mutta todellisuushan on ihan muuta.. Niin ainakin tahdon uskoa!

Eilen Tiikeri siis hierottiin läpi, jumejahan sielä oli. Toki jumit eivät olleet yllätys, koska oireili sunnuntaina valkussa viskomalla päätään alkutunnista asti, sitähän Tiikeri ei normaalisti tee. Eilen ennen hierojan tuloa kävimme ajolenkillä, pään viskominen jatkui ja takapääkin oli selvästi jumissa.

Noh, nyt on jumit tiessään, kuten myös kivat ratsastuskelit. Oikeastaan, eihän keleissä ole vikaa, mutta pohjat eivät ole parhaimmat, koska kenttä pääsi jäätymään todella epätasaisesti ja käyntikään ei noiden jumien jälkeen tuntunut sielä kovin fiksulta (kävin kokeilemassa!).

Nyt siis taidetaankin mennä kisoihin taas soitellen sotaan! Onneksi lauantaina on valkku maneesilla, että edes yhtenä päivänä päästään hieromaan radan asioita läpi, vieläpä valmentajan kera!

Tänään siis treenasimme lähinnä kävellen metsässä. Myös Pätkis pääsi kanssani ensimmäisen kerran tielle ja siitä metsään katselemaan ja ihastelemaan maisemia! Meillä meni super kivasti kummankin ponin kanssa.. Perässä kuljettiin, kintut nousi, ei ollut mitään draamaa, vain nautittiin luonnon rauhasta ja kiristeltiin naamaa pakkasessa.

Toisaalta ajattelin, että ehkä hyvä näin? Eihän sitä aina tarvitse vääntää ja kääntää? Eihän?
Jos me nyt reenaillaankin kisoihin kaikilla muilla tavoilla, niin eikös me aika vahvoilla olla, kun Tiikeri on radalla jumeista irtautunut liitävä lihapulla, jolla on eteenpäin pyrkimystä enemmän kuin höyryveturilla!?

..ehkä toiveajattelua, mutta toivossa on hyvä elää!

Mutta onko edes oikeaa tapaa valmistautua kisoihin? Tuskinpa vain! Jokainen tapa on varmasti hyvä ja niin monta tapaa kuin hevostakin. Ja tällä tasolla sillä tuskin on merkitystä reenasinko kisoihin yhtään vai en. Tätiratsastajana minulla on oikeus mokailla ja näyttää huonot puoleni myös kisoissa eikä puskahevoseltakaan ihmeitä kai vaadita, pääasia että ei aiheuta kaaosta, ainakaan kovin suurta...

Valmentajan painajainen?

Meillä oli tänään Hector Carmonan valmennus lähimaneesilla paritunnin muodossa. Edellinen kerta oli silloin kun Tiikerin iho-ongelmat olivat aluillaan ja ensimmäinen kerta kun Tiikeri oli ollut minulla noin 2kk.

Ensimmäisellä kerralla olin myös paritunnilla. Voisi päätellä, että valmentaja joutui koville, koska pyysi triplaviskiä tunnin päätteeksi.

Edellisellä kerralla otin yksityistunnin. Kaahattiin lähinnä täysiä ympäri kenttää. Voisi kuvitella sen menneen hyvin, mutta harjoiteltava vielä jäi :D

Onneksi koko ajan mennään eteenpäin ihan hyvää vauhtia, sairasteluista huolimatta, koska muuten voisi olla pelko persiissä ettei nuo valmentajat enää suostu pitämään meille tunteja :D

Hector onneksi otti kivasti huomioon saikkuilumme ja teimme vain vähän töitä emmekä väsyttäneet hevosta liikaa. Hiki tuli silti, enkä edes tiedä kummalle enempi, minulle vai hevoselle ja tulliko se työnteosta vai siitä että hömpöteltiin taas kaikkea ylimääräistä...

Monesti sitä ajattelee, että voi valmentaja parkaa kun tällainen tätiratsastaja tulee tunnille.. Rautalangasta saat vääntää, eikä siltikään aina mene perille. Tai menee perille, muttei tapahdu mitään, koska täti ei osaa! Eikä tilannetta toki helpota aina sekään jos valmentaja puhuu englantia ja itse puhuisit mieluusti vain Suomea.

Ymmärrän mitä valmentaja haluaa, jos hän pyytää hevosen pyöreäksi. Juurihan se oli magea perjantaina ja pyöreäkin, mutta ei, nyt vaan ei onnistu.

Juuri kehuin kuinka hieno tai oikeastaan kuinka "Super" se perjantaina oli. Nyt keskittyminen meni lähinnä päänviskomiseen hevosella ja mulla siihen että yritin saada päänviskomisen loppumaan! Helpommin sanottu kun tehty, eihän tuo yleensä tuollaista tee kun väsyessään, mutta alkutunnista oli virtaa kun pienessä kylässä, eteenpäin pyrkimystä kun kovasti kehuttiin eli nyt vika oli joku muu kuin väsymys, enkä ole sitä syytä vielä tämän illan aikana keksinyt, vaikka kovasti olen yrittänyt miettiä!

Noh, paljoa ei tehty,  mutta kyllä meitä kehuttiin että edistystä on tapahtunut, vaikkei ratsastuskertoja ole montaa välissä. Ah, en sittenkään ole kai ihan toivoton tapaus, vaikka varmasti aika lähellä sitä....

kaikki on suhteellista

 Anopille piti tulla viime viikolla koira. Koira olisi ollut reilun 400km hakumatkan takana ja kun anoppi tästä puhui, naurahdin ääneen, että "eikö lähempää löytynyt?"

Tajusin suuni aukaistuani, että mitäs sitä tulikaan sanottua!? Minähän olen paraskin puhuja, koska lähdin Espanjaan katsomaan hevosta.

Niin, kaikkea hullua sitä ihminen tekeekin ja jokaiselle on eri asiat tärkeitä; joku maksaa autoista tonneja, joku taas hevosesta. Joku tuhlaa vaatteisiin, joku taas hevoseen. Joku käy otattamassa ripsiä, käy kampaajalla ja hemmottelua itseään, jollain on hevonen ja se joku ostaa hevoselle loimen, vaikka itse kulkisi kengissä, joista on pohja irti.

Minä kuulun tietenkin tuohon ryhmään, että itselleni en mitään ostele, ellei lasketa siis sitä hevosta, ponia, hevoskoppia, loimia, suitsia..... eli jollei lasketa kaikkea sitä, mitä se hevonen tarvitsee tai "tarvitsee".

Seuraavana päästäänkin siihen mikä on kallista. Tai mikä on kallista kellekin. En minäkään mikään rikas ole; Juuri opinnot päättänyt, työtön lähihoitaja vain :D jolla on muuten sairas lapsi kotona ja kuluja kyllä on..

Ai, sä ostit uuden 500€ käsilaukun? No mäpä ostin ponin!
Pätkis 25.11.2016, kuva Veera Schütt

Mutta hevoset ovat jaksamiseni ja henkireikäni, sen vuoksi niihin on löydyttävä rahaa kaikesta huolimatta.

En minäkään hevosta maneesitallilla pidä, koska mielestäni se on kallista. Olisihan se maneesi Kiva, mutta mieluummin käytän sen erotuksen johonkin muuhun.
Jonkun mielestä hevosen pito ylipäätään on tosi kallista. Ja onhan se! Mutta niin on se baariviikonloppukin kallis, ainakin mitä kavereilta olen kuullut. Meillä siis baarirahat menevät hevoseen, mennyt jo 10 vuotta, joten minähän en ymmärrä baareista mitään.

Joku ostaa satasella kengät, mun mielestä se on kallista, joten ostan satasen toppaloimen hevoselle ja ainakin kuvittelen tekeväni hyvät kaupat! Ens viikollekin on varattuna hevoselle hieroja, mutta empä muista koska itse olisin viimeksi käynyt hierojalla, vaikka tarvetta olisi.
Yleensä tai siis aina, hevonen ja lapsi (tai siis lapset, koska onhan hevonenkin yksi lapsista, eikö?) menee kyllä omien tarpeiden edelle niin että heilahtaa..

16-vuotias tyttönen taluttaa ensimmäistä omaa
hevostaan autosta uuteen kotiin 10/2006. Enska <3

Niin se vain menee, että kaikki on suhteellista. Sinun satasen ripsesi voivat olla minun mielestäni kalliit ja sijoitan sen sataseni mieluummin hevoseni parin kuukauden talvikenkiin.

Olen onnellinen, että meille kaikille löytyy tästä maailmasta ne omat jutut ja Me kaikki saamme ostaa rahoillamme mitä haluamme. Eikö olisi kurjaa jos joku päättäisi puolestasi mitä saisit ja et saisi ostaa!? Minusta ainakin olisi..

PS. Sinä joka unelmoit omasta hevosesta, mutta sinulla ei ole varaa siihen;
Kaikilla on mahdollisuus omaan hevoseen. Usko unelmaani ja tee sen eteen töitä!
Täytyy muistaa että hevosen omistamisessakin on vaihtoehtoja, kuten alentaa töillä tallivuokraa. Ja vaikka se maneesi olisi tosi kätevä etenkin talvisin, usko pois, myös ilman maneesia kyllä onnistuu eläminen hevosten kanssa :)

välineurheilua

Kun muistelee taakse päin, eikä tarvitse mennä kovinkaan pitkällekään, ehkä reilu 10v taaksepäin, oli varusteet jotain ihan muuta kuin nykyään.

Kaikki kauemmin harrastelleet muistavat varmasti ne siihen aikaan värikkäät tummanvihreät ratsastushousut ja viininpunaista minichapsit, joissa oli hapsut. Tai ratsastussaappaat, jotka kävivät kumisaappaista ja istuivat jalkaankin ihan yhtä hyvin kun ne edellä mainitut.

Silloin joskus ei paljon värejä valittu, eikä ne hevosen varusteet, edes harjat olleet kovin kummoiset.

Enska ja sen vaaleansininen varustus!

Ne ostettiin mitä oli tarjolla ja mihin oli varaa. Ratsastuskypärät ja turvaliivitkin olivat hieman toista luokkaa. Potta päähän ja menoksi, turvaliivissäkään ei tarvinnut juuri liikkua, hyvä kun kädet sai oikeaan paikkaan kun oli kuin puupökkelö.

Ja miettikää mitä kaikkea nyt löytyy:
Hevoselle ja ratsastajalle on pinkkiä, sinistä, oranssia, keltaista, vihreätä... Melkein kaikissa väreissä löytyy jotain. Varusteissa on timantteja, jopa harjoista voi niitä bongata! Mitä vain keksit googlesta etsiä, on iso mahdollisuus löytää haluamansa. Toki tässäkin tulee vastaan raha, että mitä on valmis maksamaan.

Voin myöntää olevani välineurheilija. En siltä kantilta, että kaikki olisi merkkituotteita, ei, ei ole, liian kallista :D mutta tykkään kerätä määrättyä väriä hevoselleni.

Enskalla oli vaaleansininen, Jellellä pinkki ja Tiikerillä violetti.

Jelle ja pinkki on pop!

Enskan aikaan oli vielä huonosti saatavilla, joten jouduin tyytymään vaaleansinisiin suojiin, satulavyöhön, huopaan ja ohjiin. Mutta kivalta näytti!

Jellen aikaan olikin kivasti valinnanvaraa jo. En suunnitellut mitään, mutta sen kerran kun vitsillä ostin alennusloorasta itselleni pinkit 10€ ratsastushousut ja Jellen mukana oli tullut pinkki huopa, niin siitä se sitten lähti!
Lopulta Jellellä oli pinkit suitset, huopa, suojat... Minusta nyt puhumattakaan, kaikki mahdollinen pinkkiä! Kerran aiheutin jopa naapurikunnassa pahennusta, kun kehtasin mennä valmennukseen pinkeissä vehkeissä, friisiläisellähän KUULUU olla mustat!? No, totesinpa, et jos puhutaan nyt siitä mitä "kuuluu olla", se olisi ennemminkin valkoinen kuin musta ja olihan meillä valkoiset suitset aina kisoissa, joten se siitä.. :D

Totesin, ettei Tiikerille sovi pinkki. Ei sillä, etteikö sen ego kestäisi sitä, kestihän Jellenkin ego, vaikka ruuna olikin, mutta eihän pinkki nyt läikikkäälle sovi. Phyi!
Joten myin kaiken pinkin (paitsi heijastinloimen ja omat vaatteet!). Nyt on huovat ja suojat violettia, vähän on toisissa suitsissakin violettia nahan ja timanttien muodossa.
Mutta Tiikeri ei ole täysin violetti, olen innostunut sen kohdalla myös timanteista, joten osa tavaroista on mustia, joissa kirkkaita timantteja: ohjat, otsa- ja turpahihna sekä bootsit. Ah mitä glamouria! :D

Minusta väreillä leikkiminen on hauskaa, mutta ei se tarkoita että KAIKKI varusteet olisivat sävysävyyn! Niin hulluksi en ole ruvennut, että loimia myöden valkkaan kaiken värin mukaan, maksoi mitä maksoi!

Jellen aikana sanoinkin, että niin kauan kuin en osta pinkkiä satulaa, ei ole hätää.

25.11.2016 Tiikeri ja violetin sekä timanttien sekoitusta :D
kuva Veera Schütt

Nykyään on ihanaa päästä hevosliikkeiden tavarataivaisiin kun eri värit loistavat kirkkaina hyllyiltä ja on paljon valinnan varaa! Ihanaa, että meille kaikille löytyy jotain, eikä hevosurheilunkaan tarvitse enää olla niin totista tylsissä väreissä!

Hyvä hevonen, mikä se on?

Olin eilen tupperikutsuilla tallinomistajan luona, joten tulihan siinä hevosistakin vaihdettua muutama sana tallikavereiden kanssa. Yllättävää eikö?

Kaveri kertoi ratsastaneensa ulkomailtailta tulleilla, hieman kalliimmilla kisaponeilla. Siis ihan oikeilla kilpaponeilla, joilla oli hintalappuakin jo enempi. Muuten hyviä, mutta niiden kanssa oli kuulemma omat ongelmansa, muunmuassa ettei toisen selkään päässyt. Ihan "Pikku ongelmia" toki, jos selkään asti vain pääsee :D

No, Minäpä rupesin pohtimaan, että mikä on hyvä hevonen?

Onko hevonen hyvä silloin kun se on terve?
Onko hyvä hevonen sellainen, joka osaa piffit, paffit ja puhffit, hypätä vaikka kivitalon ylitse jos sellainen eteen tulee ja ehkä keittää kahvitkin?
Vai voisiko hyvälle hevoselle riittää vain, että osaa HeA ja hyppää metrin?

Riittääkö hevoselle, ollakseen hyvä, se mitä se osaa? Voiko se olla hullu sekopää, jos se vain osaa asioita? Vai riittääkö hyvä luonne siihen, että hevonen on hyvä, ettei sen tarvitse osata jotain ollakseen hyvä?

Uskon, että jokaiselle hyvä hevonen merkkaa eri asioita eikä hyvää hevosta voi oikein lokeroida, koska jollekin on jo paljon jos hevonen osaa heC asiat, jonkun mielestä sen taas pitäisi osata jo vaativan asioita, kolmannen mielestä hyvä hevonen hyppää liki kaksi metriä ja ilmavaraakin jää metri, siis ainakin!

Eli onko hyviä hevosia edes olemassa? Kuka saa päättää ja määritellä hyvän hevosen?

Minun mielestäni minulla on hyvä hevonen. Okei, ongelmia on ollut, mutta onhan se silti terve tai edes "terve" (*kopkop*). Se on kiltti ja rauhallinen. Olen voinut tehdä sen kanssa kaikkea mitä olen halunnut: maastoilla, vääntää kentällä, ajaa, hypätä tai ainakin "hypätä", käydä uittamassa, tehdä maastakäsin töitä. Eihän se paljoa osaa, mutta se ainakin yrittää kovasti! Ennen kaikkea se on minulle rakas ja voisi ehkä päätellä, että minäkin sille, edes vähän. Ai niin, meidän 3veekin on voinut mun kanssa ratsastaa eli vitsi mikä monitoimikone!

Minä siis määrittelin Tiikerin juuri hyväksi itselleni, jollekin muulle se olisi vain osaamaton kaakki, mutta minulle juuri täydellinen ja tästä asiasta ei onneksi tarvitse kiistellä.. ;)

Hyvä hevonen ja lapsi <3

Meistä jokaisesta voi tulla tähti

Pitkästä aikaa istuin hetkeksi alas ja katsoin elokuvan A Sunday horse. Elokuva perustuu tositapahtumiin ja täytyy sanoa, etten taas hetkeen ole nähnyt noin hyvää ja puhuttelevaa elokuvaa.

Tahto ja periksiantamattomuus kiteyttää elokuvan hyvin muutamaan sanaan.

Se antoi jopa minulle, ikuiselle alkeisratsastajalle pienen toivon kipinän, että jos oikein tahdon ja tavoittelen unelmaani tulla hyväksi ratsastajaksi, myös minulla on siihen mahdollisuus! Ei vaadi tuhansien valmiiksi treenattua kilpahevosta, ollakseen hyvä. Vaatii vain halua ja yrittämistä, että onnistuu ja näyttää muille, että tätikin voi osata!

Minulla ei ole osaavaa kilpahevosta, mutta minulla on pieni ja suloinen ori, jossa piilee hiomaton timantti! Kun jaksan yrittää ja kiivetä takaisin satulaan kaikkien vastoinkäymisien ja pettymyksien jälkeen, vielä jonain päivänä näytän mihin Me pystymme ja mitä Me osaamme!

Emme pystyneet siihen Jellen kanssa, koska yhteinen aikamme loppui aivan liian aikaisin, mutta Tiikerin kanssa saimme nyt uuden mahdollisuuden näyttää! Ja Me vielä näytämme!

Uskon meidän löytävän vielä jonain päivänä oman tasomme, koska minulla on ympärillä ihania ystäviä sekä perhe, jotka tukevat ja kannustavat. Puhumattakaan ihan huipusta valmentajasta, joka myös edellisen hevosen kohdalla jaksoi valaa tähän onnettoman tunariinkin kipinää ja joka juuri tänään lupasi potkia meitä kunnolla perseelle seuraavassa valkussa, että päästään vihdoin näyttämään kyntemme ensimmäisissä koulukisoissamme!

We are Back to bisnes!!

17.7.2016 kuva Veera Schütt

Jotain on saavutettu, silti ei mitään

Siivosin äskettäin ruusukenaruani siten, että sain kaikki Jellen ruusukkeet samalle narulle, jotta sain tehtyä Tiikerin ruusukkeelle tilaa.

Ruusukkeista voisi päätellä, että olemme joskus onnistuneetkin jossain, vaikkei se tosiasiassa kai pidä paikkaansakaan edes. Ne taitavat olla ennemminkin saavutuksia ilman saavutuksia.

Miksikö? Minähän olen vain puska Ö -tason harrastelija, joka tuurilla saa hevosen oikeaan askellajiin kuin oikein kovasti yrittää. "Kisailut" ovat aina olleet niitä maksimissaan 70cm ja HeB, viime vuosina ennemminkin ristikko ja raviohjelma pohjaista, toki pitkälti hevosen va,,ojen ja sairauksien vuoksi, mutta itseäni en edes sen paremmaksi ratsastajaksi edes laskisi.

20.11.2016 kuva Veera Schütt

Ruusukkeiden pitely toi kyyneleet silmiin eikä edes siksi, että Jellen ja minun ainoa, oikea saavutus taisi olla vain ja ainoastaan maastakäsittelykisojen voitto, eikä yksikään noista "kisa" ruusukkeista.. Kyyneleet silmiin toi se ikävä mikä tuota hevosta on, kaikki se mitä sen kanssa olisi voinut vielä saavuttaa ja kaikki se mitä jäi saavuttamatta joskus. Kaikki se aika, mitä meillä piti vielä olla..

Vaikkei meidän ruusukkeet kerro saavutuksista, kuten mestaruuskisoihin sijoituksista, helpon A:an tai metrin voitoista, ne ovat kuitenkin meidän onnistumisiamme. Kuinka selvisimme vaikeista hankosidevammoista radoille asti takaisin, vaikka vain raviohjelmiin. Pääsimme starttaamaan ensimmäisen ja viimeisen 20km matkaratsastusmatkan onnistuen ja näytimme maastakäsin saumattoman yhteistyömme. Paljon pientä, mutta meille niin suurta.

Tiikerinkään narulle en usko sen kummempia saavutuksia tulevan, mutta sielä on jo yksi onnistuminen: ensimmäisen kisojemme, ristikkoluokan puhtaasta radasta ansaittu ruusuke. Monelle ei mitään, meille iso askel eteenpäin <3

Joskus on vaikeaa olla puskaratsastaja, kun muut loistavat kisoissa, mutta toisaalta, minulla on hevonen joka rakastaa minua ja minä sitä, mitä voisin enempää toivoakaan? <3

Mikä siis onkaan saavutus? Onko sillä sittenkään mitään merkitystä onko se ruusuke aluekisojen helposta A:sta vai seurakisojen raviohjelmasta? Tai onko se pokaali mestaruuskisojen voitosta vai ruusuke ristikkoluokan puhtaasta radasta?

Olisihan se hienoa sanoa pärjänneensä oikeasti isoissa skaboissa, tai edes niissä seurakisojen isoissa skaboissa, mutta toisaalta, kisathan ovat oman suorituksen parantamista, itsensä ylittämistä ja haastamista. Se vain tulisi itsekin muistaa myös näinä pimeinä iltoina, kun kovasti harmittaa olla ikuinen alkeisratsastaja...

Kisat korkattu!

Vihdoin päästiin kisailemaan, niinkin hurjasti kuin estekisojen ristikkoluokkaan!
Mutta jostain se on pakko alkaa, eikö?

Ja siis lähtökohdathan oli meillä mitä mainioimmat... Minähän olen hypännyt esteitä viimesen 6v aikana niin paljon, että melkein mahtuu kahden käden sormiin.
Edellisistä estekisoistani on aikaa 2,5v. Ratsastin tänään kisoissa 8 kerran viimeisen 7 vkon aikana, Tiikeri hyppäsi ratsastajan kanssa 5 kerran ja edellisestä hyppykerrasta on ainakin 2kk! Sen lisäksi Tiikeri hyppäsi ekaa kertaa rataa ja olivat vielä ekat kisat!

Hypyt ovat hakusessa, ilmassa on epävarmuutta ja Tiikeriä saa maanitella esteelle ja tosissaan pyytää että hyppää. Mutta kokemus tuo varmuuttakin, nyt olen vain tyytyväinen, että olosuhteisiin nähden meillä meni Super hyvin ja olen ylpeä tuosta hevosesta <3 en voisi ollakaan mitään muuta, koska saimme kuitenkin puhtaan radan!

Itsellä nousi silti ehkä pieni uloke otsaan omasta ratsastuksesta; koska et ikinä tiennyt hyppääkö hevonen, mistä se hyppää ja kuinka se hyppää, en pysynyt mukana lainkaan. Tai siis, kädet eivät pysyneet ja se toki harmitti, vaikkei näillä olosuhteilla sitäkään kannattaisi miettiä. Ajan kanssa sekin korjaantuu, kun saamme varmuutta yhdessä taas tähän hommaan! Täytynee vain olla tyytyväinen ettei Tiikeri antanut suoraa palautetta, mitä se todellakin olisi voinut antaa, herkkä kun on, etenkin suustaan. Mutta taisi ukko antaa minulle jo eilen suoraa palautetta raipan käytöstä sen verran, että säästi minut tänään siltä!? 

Ehkä jätän tänään ruoskimatta itseäni käsien takia ja keskityn seuraavilla kerroilla parantamaan asiaa?

Ps. Tein tänään muuten myös hyvät kaupat, nimittäin oma koppi! Ei enää stressiä mistä saa koppia että pääsee valkkuihin ja kisoihin. Eihän se kaunis ole ja vaatii miehen panostusta hieman lähiaikoina pikkujuttuihin, mutta ehjä ja toimiva sekä turvallinen, se on pääasia!

Harjoitus tekisi mestarin! 20.11.16 kuva Veera Schütt

uudet korvakarvat vai sittenkin Pätkä hännänpäätä?

Tiikeri ja Pätkis 27.10.2016

Olen viime aikoina muistellut paljon edellisiä hevosia kun tässä on ollut siihen aikaa normaalia enemmän, enkä edes tiedä mistä se "ylimääräinen aika muisteluille" on tupsahtanut?

Koska aikoinaan minulle hevoskimppaan pääseminen ole iso juttu, aloin jossain kohtaa netistä katselemaan ravikimppoja. Ajattelin, että jos Kaislalle ostaisi osuuden jostain kivasta hevosesta.

Toki meillä on tilanne pitkälti eri kun minulla lapsena, koska meillähän on ihan oma hevonen, joka on Kaislalle tärkeä, joskaan ei ole vielä onnistunut Jelleä sivuuttamaan ja Jelleä meillä ikävöidään edelleen joka ilta kun nukkumaan mennään.
(Kaisla muistaa kertoa minulle että "on Jelle taivaalla, on sielä enkeli ja suojelee meitä", samalla taivaalle tai kattoon osoittaen.)

Kimppojen katselut ovat pitkälti töpänneet siihen, ettei kimppoja ole löytynyt tästä läheltä tai edes Pirkanmaalta...

Meidän tallilta tuli sitten myyntiin söpö pieni shettis, Pätkis. Se kaveri, joka vei mua kun litran mittaa tossa jokunen aika sitten. Sormessa siitä edelleen taisteluarvet jäljellä.
Heti ilmoitin miehelle, et jos ostan sen, saiskohan se olla Tiikerin kanssa samaan rahaan tallissa, jos se sijoitettaisiin Tiikerin kans samaan karsinaan? Noh, enpä viitsinyt edes ajatella kysyväni..

Menin seuraavana aamuna tallille eli torstai aamuna. Ei mennyt kauaa kun tallinomistaja kysyi, että huomasinko et Pätkis myynnissä!? Siinä sitten aikamme kilpaa huokailtiin, että Me niin halutaan se! Ruvettiin suunnittelemaan ja pohtimaan oisko sotasuunnitelmaa.
Kävipä ilmi, että saattaisi meidän tallipoppoosta löytyä muutama muukin ponifani.

Eipä mennyt kauaa, kun suunnitelmaa kimppaponista alettiin rakentamaan, minä tietenkin visusti etunenässä mukana.
Samahan se on, onko se kimppa ravihevonen
vai ylisöpö poni, jolla Kaisla voisi ihan oikeasti ratsastaa jos innostuu asiasta?

Ja tää mammahan on aina halunnut ponin. Nyt se poni on vielä se musta, jollasen Pikku kloonin lupasin aikoinaan Jellelle lemmikiksi. (Tiikerin lemmikin pitäisi siis olla oikeasti valkoinen ja pilkullinen, mutta tässä tapauksessa musta sai nyt kelvata..)

Noh, kirjoituksesta päätellen voipi päätellä, ettei kauaa nokka tuhissut, kun naiset pisti hynttyyt yhteen ja osti ponin! Se, että ostettiinko kukin pala itselle vai oikeasti niille lapsille, se jääpi nähtäväksi ;)

Toki ponissahan on se hyvä puoli ratsuhevoseen verrattavissa, että me tädit ei voida sillä ratsastaa, niin ei tarvitse riidellä päivistä kuka menee ja tekee mitäkin;
Jos kaikki harjataan poni huolella samana päivänä, ei se siitä kulu. Taitaisi vaan poni olla tyytyväinen! Tai jos meidän kaikkien lapset haluaa ratsastaa samana päivänä, pistetään vaan jono pystyyn ja vuoronumerot kouraan, ei liene kovakaan rasitus hömpötellä käyntiä ja ehkä pari askelta ravia noiden lapsosten kanssa ;)

Parastahan tässä ehkä oli se, että Tiikeri sai pitää uuden ystävänsä, Pätkiksen ei tarvinnut muuttaa taas uuteen kotiin ja vanhan omistajan ei tarvinnutkaan luopua ponista, ainakaan ihan kokonaan :)

Meidän perheessä on nyt sit Tiikeri ja Pätkis -poni.

Hyvää joulua Kaislalle, vai oikeasti mulle?

Kisoihin valmistautumista?

Taas lähestyvät yhdet kisat ja jännityksellä odotamme pääsemmekö vihdoin starttaamaan? Olen melkeinpä lyönyt vetoa, että kyllä pääsemme! Ja sehän tässä melkein jo harmittaakin.

Ai miksi? Noh, minä tulin siihen tulokseen, että tottakai pääsemme kisoihin, koska emme ole kisakunnossa millään tavalla. Olen ratsastanut viimeisen, kohta 7 viikon aikana ehkä sen 6 kertaa, josta kerran kunnolla, että on oikeasti laukattukin. Laukkaa sitten muuten on tuon lisäksi menty pariin kertaan, muutamien nostojen verran. Hyvin treenailtu, eikö?

No mutta ei se haittaa! Me nimittäin treenasimme tänään kisoihin, juoksemalla peräkanaa pitkin kenttää. Sen lisäksi pöllöilimme muunmuassa irvistelemällä kameralle.

Saimme aikaiseksi oikein loistokkaita selfieitä. Sen paremmin emme voisi edes treenata kisoihin, emmehän? Jos saimme näin loistavia kuvia, mikä voisi mennä kisoissa pieleen? Ei niin mikään!

Tänään jos saataisiin talvikumit alle, niin ehkä ainakin pari kertaa päästäis ilman satulaa edes höntsään ravissa parit ympyrät ennen kisoja. Kai senkin voi treenaamiseks laskea :D

järki, tunteet vai jotain ihan muuta?

Kun on omistanut hevosia pitkään, monesti tulee se hetki, kun mietitään mitä järkeä tässä on? Yleensä ajatusta edeltää jokin epäonnistuminen tai vaikkapa hevosen sairastuminen...

Harrastus itsessäänhän on mahtava, koska hevosen kanssa voi harrastaa todella monipuoisesti, saa nostettua perseensä ylös sohvalta ja saa raikasta ilmaa, usein myös hyvän mielenkin. Hevosten kanssa touhuamisessa on vain taivas rajana, koska en oikeasti enää edes tiedä mitä kaikkea lajeja hevosilla voikaan jo harrastaa?

Se nyt ei toki ollut se pointti, vaan se kääntöpuoli eli järjettömyys, miksi omistaa hevonen? Siihen menee kaikkia raha, aika ja mielenterveydestä puhumattakaan!

Onhan niitä hyviäkin päiviä ja niitä onnistumisia, mutta omien hevosteni kanssa on ollut niin järjettömän huonoa tuuria, että taas kyselen itsestäni, miksi tähän taas lähdin?

Toki, osaan jo vastatakin itselleni: minun oli TAAS tarkoitus ihan tosissaan ruveta valmentautumaan ja "kisaamaan". Siitä nyt ei vaan taas tunnu tulevan mitään.

No ei, mutta oikeasti, oma hevonen on elämäntapa, syy nousta sängystä ja yhtälailla pitää se mielenterveys edes jotenkuten kasassa, jos siitä vielä rippeitä on jäljellä sen jälkeen kun kuukauden rahat ovat menneet hevosesi klinikkaan tai kun hevonen sai juuri talvikengät jalkaan ja omista kengistä pohja on jo puoliksi irti. Yleensä silloin ei naurata.
(Oikeasti, olen kerran mennyt tallilta suoraan autokaupoille ja kengästä irtosi pohja. Ihme kyllä saimme palvelua, mutta ehkä autokauppias tiesi, että hevosihminen on vetoautoa vailla!?)

Vaikka tänään taas itku pääsi, en silti vaihtaisi tätä mihinkään. En osaisi, enkä voisi olla ilman omaa hevosta..mutta se ei muuta sitä asiaa, että joskus toivoisi, että edes hevosen kanssa olisi parempi tuuri, kun tuuri tuntuu puuttuvan elämän joka osa-alueelta.

Vian ei tarvitse olla suuri, kun se on päässä

Törmään yhä uudelleen ja uudelleen samaan ongelmaan, nimittäin puhtaasti siihen, että päässä on vikaa ja paljon.

Se ei riitä, että on hullu ja harrastaa ratsastusta, saati omistaa hevosen. Sekin päävika taitaisi olla korjattavissa jokseenkin helpommin, kuin tämä pinnalla oleva päävikani, nimittäin päähän pinttynyt pelko.

Se mitä päähän on pinttynyt edellisen hevosen kanssa, kaikki se tulisi vain unohtaa, koska alla on nyt uusi, ihan eri hevonen.

Kun menen oikean takajalan luokse ja pyydän hevosta nostamaan kavioita, minun pitäisi muistaa, että voin hengittää ja rentoutua. Oletettavasti hevonen ei potkaise minua, ainakaan sen vuoksi että se tuntee kipua koskiessa.

Kun lähden maastoon rentoutumaan, minun tulisi muistaa, ettei minun tarvitse pidättää hengitystä, puristaa rystyset valkoisena ohjia ja nojata etukenossa jo valmiiksi alamäkeä alas mentäessä, koska oletettavasti hevonen ei kaadu joka kertaa, joka ikisessä mäessä tai edes meinaa kaatua.

Tänään kentällä, kesäkengillä tietenkin, ratsastaessa huomasin olevani jännittynyt. Odotin, koska hevosella lipeää jalka ekan kerran, tai kun se kaatuu kerrasta ja varoittamatta.

Kenttä oli oikeasti hyvä. Siis oikeasti. Se oltiin juuri pölläytetty hieman ympäri ja kentän pinta oli kauniin vaaleanruskeaa pehmeää, hiekan ja lumen sekoitusta. Ei tilsoja, ei liukasta.
Siinä olisi pystynyt ratsastamaan liki normaalisti kesäkengilläkin. Pää vain sanoi, että ei.

Kun nostin laukan, hevonen eteni hyvin, ei liukastellut lainkaan. Kroppani jännittyi ja tiukka etukeno oli pian asentona. Nostin laukan uudestaan, suljin silmät hetkeksi, nojasin taakse ja hoin itselleni että "nojaa taaksepäin, muista hengittää, ole rento...."
Ehkä se auttoi aina 2 sekuntia kerrallaan, tai sit vain kuvittelin.

Kun Jellellä ratsastelin, en olisi arvannut, kuinka syvälle pelko pinttyi. Ja hevosessahan ei ollut mitään vikaa, siihen luotin 110%, mutta se vain ei pysynyt sairautensa vuoksi pystyssä ja kausittain kipu koskiessa oli vain niin suuri, että hipaisukin sattui.

Nyt mission impossible, kuinka päästää peloista irti, jatkuu. Maastossa alamäkikammo alkaa olla jo selätetty (nyt kun kirjoitin ajatukseni, muistan ensi kerralla taas pelätä sitäkin!). Seuraavana on yleinen kaatumisen pelko, esim kinttupoluilla sekä talvella ratsastus.

Tämä talvella ratsastus onkin toki haaste, koska maneesia ei ole, kentällä täytyy ratsastaa ja kaatumisen pelko jää nähtäväksi mitä talvi tuo ja kasvaako luottamus, että ei sen hevosen aina tarvitse kentälle kaatua ketarat ojossa!?

Askel eteenpäin lienee se, että tiedostan päävikani ja koitan tehdä sille jotain!? Eli ei auta kun yrittää tai olla koko talvi ratsastamatta :D joskus talviunille siirtyminenkin kuulostaisi kyllä vaihtoehdolta, en liiemmin tuosta kylmästäkään tykkää...

Uusi hyppy menneeseen

Hooterskooter 2008

Tänään ajaessani läheltä tallia, johon ensimmäisen hevoseni vein, minulle sattui hauskoja, tai "hauskoja" sattumuksia mieleen. Ne eivät ehkä sillä hetkellä naurattaneet, mutta nykyään kyllä. Kerron niistä muutaman:

Ensimmäinen on siitä suuresta mustasta eli Hooterskooterista, "Enskasta".
Pohjustuksena kerrottakoon, että Enska oli suht iso lämminverinen, kiltti ja rauhallinen. Ei se juuri mitään koskaan pelännyt; hiihtäjät, väärän väriset postilaatikot ja tutuilla reiteillä muuttuneet asiat olivat lähinnä ne, jotka kauhistuttivat joskus, jos siltä nyt sattui tuntumaan.
Taisi olla kevät, kun olin erään ystäväni kanssa lähdössä maastoilemaan. Koska oli kiva ilma ja karvaakin lähti kiitettävästi, päätimme jäädä ulos harjaamaan uljaita ratsuja.
Sidoin hevoseni katoksen tukipilariin, joka oli yksi niistä pilareista, joka piti katosta pystyssä. Se oli halkaisijaltaan noin 20-30cm ja sen parisenmetriä korkea, ainakin.
Tapani mukaisesti pilailin, että sidon hurjan villiorini, joka tosin oli siis ruunattu noin 6kk aiemmin, pilariin kiinni ettei se vain karkaa kun niin hurja on...
(Ja minullahan ei ole ollut vielä yhtään hurjaa hevosta tähän asti!)
Sain hevosen sudittua, mutta koska mustassa näkyy se kaikki inha pöly ja irtokarva, päätin käyttää sellaista isoa pumpattavaa, paineella toimivaa suihkupulloa ja ruiskia sillä hevoseen vettä. Kuinka kätevää!
Pumppasin aikani ja annoin palaa.. Siinä saattoi jokin mennä yli hilseen, mikäli hevoselta oltais kysytty... Ja niin se hurja villiori nyppäsi itsensä hyvinkin helposti irti. Tai oikeastaan se ei päässyt irti, koska se pari metrinen parru roikkui hevosen mukana narun päässä.
Enska juoksi parrun kanssa joitain metrejä tallin päähän, jossa pappani uusi auto komeili.

Hevonen nousi pystyyn ja viuhtoi parrua ympäriinsä. Parru vain vilahteli senttien päästä auton nokkaa.
Lopulta pääsin nappaamaan hevosesta kiinni ja se rauhoittui.
Minä huokaisin helpotuksesta, ettei ketään sattunut ja papan auto säästyi ehjänä.
Pappa ei ollut ihan samaa mieltä, koska hän huokaisi, että olisi ollut hauska nähdä kun airbagit laukeaisivat. Siis oikeasti!? Silloin taisin lähinnä suuttua jo pelkästä ajatuksesta, mutta jälkeenpäin, olisihan se voinut ihan hauskalta näyttää :D

Toinen tapaus sattui joitain vuosia sitten toisen hevoseni, Jellen kanssa. Rauhallinen ja lunki tapaus sekin kaikin puolin oli. Ei paljon liikkunut laumassakaan kun sen mitä oli pakko, ei riekkunut tai keksinyt mitään tyhmää...
Tämä tapahtui eräänä Perjantai 13.päivänä. Olin tallilla jo aikaisin aamulla, koska hevosellani oli suht tuoreet, vakavat hankosidevammat kummassakin etujalasta. Olin tallilla jo ennen aamutallin tekijää, joka sattui olemaan sinä aamuna tallinomistaja.
Vein hevoseni jo hoidettuna ja pinteleihin käärittynä ulos kun hän tuli talliin ja lähdin ajamaan kotiin, sillä minun oli myöhemmin mentävä vielä töihin.
Ajattelin, että kerrankin tuo epäonnen päivä oli ainakin alkanut kivasti. Sitten soi puhelin ja tallinomistaja kyseli missä olen, pääsisinköhän kääntymään takaisin.
Olin vain noin 4km päässä, joten nokka kääntyi takaisin kohti tallia.
Tallinomistaja heti rauhoitteli kovasti, että ei mitään hätää, mutta hevoseni oli tippunut tarhan lankojen kanssa viereiseen ojaan, eikä pääse sieltä pois.
Päästessäni tallille, tallinomistaja istui hevosen kaulan päällä, ettei se riuhdo itseään ja satuta, koska etujalan vammatkin olivat niin tuoreet ja vakavat.
Siinä sitten istuimme yli 30min hevoseni päällä, sitä rapsutellen kun odotimme palokuntaa nostamaan hevonen ojasta pois.

Jelle 2010

Palokunta saapui ja palopäällikkö esitti fiksuna miehenä kysymyksen, miksi olemme muut hevoset nyt tuoneet tarhaan, jos pitää tämä yksi saada ojasta pois.
Hieman saatoimme närkästyä, että millähän Me olisimme ne nyt tänne saaneet haettua tielle, kun istumme ojassa hevosen päällä. Ei sedälle tullut mieleen, että ne hevoset olivat sielä tarhassa jo alunperinkin.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Palomiehet saivat liinojen avulla nostettua Jellen ojasta ja kaikki säilyivät vammoitta.
Aamulehden verkkosivuillekin Jelle pääsi, kun "palomiehet maanittelivat hevosta pois ojasta Ylöjärvellä". Oli siinä naurussa piteleminen työkavereilla sielä Aamulehdellä, kun kerroin, että juu, mun kaakkihan se sielä oli!

Kumpaankin tarinaan liittynee pitkälti se, ettei koskaan pitäisi vitsailla mitään, sitten saattaa alkaa tapahtumaan :D Niin kävi Tiikerinkin kanssa jo kertaalleen, mutta se ei ole tarpeeksi hauska kerrottavaksi.

Kuinka korvakarvoista tuli kokonainen hevonen

10/2006 Hooterskooter uudessa kodissaan, minun kokonainen hevonen <3

Nyt kun katselin BWT kasvattien kimppaheppoja, muistui mieleen, kuinka äiti sekä isovanhemmat ehdottivat, että nyt vois olla mahku ostaa hevonen.

Mä olen siis kerran ostanut hevosen näkemättä. Oikeastaan, pienen osan siitä.

Se oli kimppa, ravihevonenkin vielä, ratsastaakaan ei voisi. Ikääkin oli 2v. Mutta väliäkös sillä, söpö kun mikä, hevonenkin vielä!

Siitä se sit lähti, varattiin hevosesta korvakarvat ja maksettiin osuus. Osuuksia oli 52 ja minulla oli niitä yksi. En kovin vanhakaan ollut tuolloin, jotain 13v.

Vaikka osuus oli pieni, rakastuin hevoseen, aivan kuin se olisi ollut oma, ihan ikioma.

Kävin sitä katsomassa ja rapsuttelemassa. Alkoi ae tuntemaan minut ja jos sattui olemaan omistajien kokoontumisia, tarhan laidalla se iso musta ori suunnisti minun luokseni.

Kyllä, ori. Tiikeri ei suinkaan ole elämäni ensimmäinen ori..

Tuossa isossa mustassa oli sitä jotain. Mitä vanhemmaksi Me kasvoimme, sitä enemmän Me näimme ja teimme yhdessä.

Kun iso musta siirtyi treeniin Pakkaselle, jossain vaiheessa eksyin sinne myös ratsastelemaan.

Ekan kerran muistan kun eilisen, hieman jännitti, ehkä pelottikin. Enhän koskaan ennen ollut ravihevosen selässä, saati kyydissä ja kun se lähti, sehän lähti. Ja mehän emme menneet edes lujaa!

Suhde kasvoi ja vahvistui. Jossain vaiheessa rakkauteni hevoseen huomattiin ja eräs kimppalainen lahjoitti minulle yhden osuutensa.

Iso musta oli ollut elämässäni jo 4 vuotta kun kimpan vetäjä ilmoitti, että iso musta, tuttavallisemmin Enska ehkä myytäisiin, ravihevoseksi siitä ei enää ole.

Aina olin oman hevosen halunnut ja pienestä osuudestani huolimatta, sellaisen jo omistin. Mutta paljoa aikailematta ilmoitin, että olisin halukas ostamaan tuon suuren mustan kokonaan omaksi.

Se oli extempore ja muutaman Plus laskunkin ehkä ehdin tekemään, millä hevosen pitäisin. Olinhan itse vain 16-vuotias tuolloin.

Pian kävi niin, että pieni osuus muuttui kokonaiseksi hevoseksi. Ongelmitta ei sekään mennyt, eräät kimppalaiset minua oikeudellakin uhkasivat. Luulivat ilmeisesti minun lyövän hevosella rahoiksi, vaikka maksoin enemmän, mitä tuskin kukaan muu olisi maksanut hevosesta, josta ei radalle ollut, tulevaisuus epävarmaa ja pallitkin lähtivät, koska tunnetusti oria ei moneen talliin viedä, kun ratsuhommista puhutaan. Ori ja ratsuihmiset eivät aina mahdu edes samaan lauseeseen...

Tuo pieni osuus, jonka joskus ostin hevosta näkem

ättä, muuttui vuosien kautta kokonaiseksi hevoseksi.

Elämääni astui ensimmäinen ihka oma hevonen. Ravuri, jota en koskaan ajanut ja jonka kyydissä en koskaan ollut kärryillä.

Hevonen joka opetti paljon, hevonen joka on vielä tänä päivänkin tärkeä.

Vaikka vuosia on kulunut jo lopetuksestakin, muistan taipaleemme kuin eilisen.

Nyt kun katselen kimppavarsoja, en voisi kuvitellakaan, että sellaisen kanssa voisi tarinassa käydä, kuten suuren mustan kanssa kävi.

Toisaalta, en olisi voinut koskaan kuvitella, millainen tuostakaan tarinasta tulisi ja kuinka sitä vielä vuosien päästä muistelisin.

Hooterskooter

Saikkuilua kerrakseen

Viime aikoina ei ole paljon kirjotuttanut, sillä aika ja energia on mennyt lähinnä hevosen tuijotteluun ja hyysäykseen: Mistä nyt turvottaa, onko se maha vai jalat? Sattuuko tonnekin? Näkyykö patteja vai ehkäpä masennusta jo havaittavissa kun hevonen seisoo hiljaa karsinassa.

Vikaa löytyy kun oikein etsii ja viime aikoina ihan etsimättäkin.

Välillä alkaa olemaan jo niin sokea näille ongelmille, että pakko pyytää mielipide joltain muulta, että miltä oikeasti näyttää.

Muutamaan kertaan olen jo miettinyt, että alkaako päässä jo olemaan vikaa, siis minulla, ei hevosella, mutta koska vikoja on muidenkin silmiin havaittavissa, ei voi minuakaan vielä hulluksi syyttää, ainakin ihan täysin hulluksi, vaikka pientä hulluutta varmasti jo alkaakin olemaan havaittavissa tässä hevosen hyysäämisessä.

Nyt on saikkuiltu reilu 4 viikkoa, valoa tunnelin päässä jo melkein näkyi, mutta ehkä vain kuvittelin? Maha on toki mittanauhan mukaan ainakin parempi, silmään ei enää voi luottaa.
Mutta lieneekö puberteetti iskenyt mieheen, kun näppylää pukkaa... ilman mitään logiikkaa. Ne vai ilmestyvät tai ovat ilmestymättä.

Epätoivo meinaa iskeä, mutta onneksi joskus on myös hetkiä, että voi ajatella positiivisesti. Tai edes yrittää!

Sunnuntaina olisi seuraavat kisat, joihin kovasti olen uskonut pääseväni, nyt vaikuttaa toki mahdottomalta ja kisakuntokaan ei ole kummoinen kun olen ratsastanut neljän viikon aikana alta 10 krt ja nyt meinasin hevosen kisakuntoa..

Nyt nokka kohti loppu viikkoa ja katsotaan millaisia tuulia meille suodaan?

Mutta kuten kuvasta huomaa, on "hurja tappaja-ori" saanut ystävän, jonka kanssa puuhailla päivät, ettei tylsyys iskee :)